Kirjoittaja on kulttuurihistoriasta kiinnostunut, patikointia ja melontaa harrastava biologi.
Pohjois-Savossa sijaitseva Tiilikkajärven kansallispuisto tarjoaa kulkijalle erämaisten järvimaisemien ohella tilaisuuden tutustua harjujen ja aapasoiden kasvi- ja eläinmaailmaan. Kulttuuri- ja sotahistoriasta kiinnostunut löytää paljon nähtävää.
Tiilikan alue on metsä- ja suotyyppien vaihettumisvyöhykettä, jossa pohjoiset ja eteläiset piirteet sekoittuvat. Puisto sopii mainiosti koko perheiden retkikohteeksi, sillä maasto on helppokulkuista. Alueen pitkä vesistö sopii myös melontaan.
Puiston sydän on sille nimen antanut viisi kilometriä pitkä Tiilikkajärvi. Rannat ovat toisaalla soisia ja matalia. Toisaalla taas järveen pistävät pitkät ja kapeat männikköniemet, joiden väliin jää hiekkarantoja.
Niistä kuuluisin on Venäjänhiekka. Sen tulipaikalla evästellessä niin silmä kuin mielikin lepää kauniissa järvimaisemassa. Yöpyminen hiekkarannan tuntumassa täydenkuun valaistessa syksyistä, äänetöntä järvimaisemaa, on ikimuistoinen luontoelämys.
Menneinä aikoina kansallispuisto on ollut Ruotsin ja Venäjän rajaseutua, jonka omistuksesta on sodittu tuon tuosta. Täyssinän rauhassa vuonna 1595 valtakuntien rajaa siirrettiin aiempaa idemmäs. Tuosta vuodesta on Tiilikkajärvessä muistona rajakivi, jonka kaiverrukset ovat yhä näkyvissä ja koristamassa myös kansallispuiston logoa.
Olojen rauhoituttua rauhan solmimisen jälkeen nykyisen Rautavaaran alueelle levisi pysyvä asutus vähitellen 1600-luvun aikana.
Tiilikkajärven kaakkoisrannalla sijaitseva Tiilikanaution torppa viehättävine pihapiireineen kertoo nykykulkijalle työntäyteisestä, mutta omavaraisesta elämänmenosta. Se on ollut asuttuna ainakin 1600-luvulta lähtien aina 1960-luvulle asti.
Tiilikanautiossa kulttuurihistoria liittyy kiinteästi sotahistoriaan. Kuuluisin asukas Olli Tiainen (1770-1833) oli Suomen sodan sankari ja sissipäällikkö. Tiaisen-suvun oletetaan asuttaneen Tiilikanaution isonvihan aikana vuosina 1713-1721.
Entisajan elämästä näkee merkkejä eri puolilla puistoa. Tiilikanaution torpan pihassa on hyttihauta eli maakuoppa, jossa järvimalmi sulatettiin raudaksi.
Alueelta voi löytää myös kiekkomaisia tai litteitä limoniittimöykkyjä, joita vanha kansa osuvasti nimitti jättiläisen palttoonnapeiksi. Raaka-aineelle on aikojen saatossa kertynyt joukko muitakin mielenkiintoisia nimiä, kuten hölmä, rautamaa, malvi, rautamulta ja malavi. Uusiutuvana luonnonvarana se on nostettavissa uudelleen samasta paikasta noin kymmenen vuoden kuluttua.
Rautakauden alusta asti limoniittia on pelkistetty maakuoppauuneissa ja harkkohyteissä. Suomalaisten rautaruukkien masuunit käyttivät järvimalmia runsaasti 1800-luvun lopulle asti, jolloin louhittu rautamalmi syrjäytti sen raudan raaka-aineena.
Puuta alettiin Tiilikan alueella uittaa puroja pitkin 1870-luvulla, mikä edellytti niiden perkaamista. Peratut joet on sittemmin palautettu luonnontilaan.
Pitkään jatkuneesta uittoperinteestä kertoo Uiton jyhkeä hirsikämppä Itkonjoeen pohjoisrannalla. Se on jököttänyt jokitörmän tuntumassa vuodesta 1946. Nykyisin kämpällä on vilskettä leirikoululaisten majaillessa siellä, sillä Metsähallitus on kunnostanut entisen uittokämpän 18 henkilön vuokrakämpäksi.
