Korona pysäytti maailman ja muutti arkemme. Alitajuntaan hiipi hämmennys ja hätäkin. Yhtäkkiä maailmassa onkin eilistä enemmän epävarmaa.
Terveydellinen selviäminen ajankohtaisin ja seurauspulmin huolestuttaa ja herättää ristiriitaisia ohjeita, syytteitä ja jo kaikenvaralta orastavaa tympeää jälkiviisautta. Rinnalla kasvaa huoli taloudellisesta selviämisestä sekä yksilön että kansantalouden osalta. Talous sukeltaa. Kuinka pitkään? Riittääkö happi?
Mutta vaikka kyse on terveyteen ja talouteen kohdistuneesta kriisistä, elämä ei ole pysähtynyt. Se jatkuu vielä. Toki vanhoja kamppeita joudutaan keräilemään, jotta haaksirikosta selvitään rantaan. Pysähdys antaa kuitenkin tilaisuuden ja velvollisuuden arvioida, mikä nyt hidastuneessa menossa on ollut kestävää, todella hyödyllistä ja jatkamisen arvoista.
Korona ei ole ainoa riski. Globalisaatio on tuonut tullessaan myös muita globaaleja ongelmia.
Globalisaatio on vähin kritiikein markkinoitu välttämättömäksi, peruuttamattomaksi ja kaikkia hyödyttäväksi. Onko se ollut kaikkia noita? Globalisaation totaalinen tuomitseminen ei sekään ole rehellistä. Siitä täytyy löytää tahto ja keinot esimerkiksi ympäristö- ja ilmasto-ongelmiin.
Kysyä sopii kuitenkin, minkä ja kenen ehdoilla ja hyödyksi globalisaatiota on käytetty. Onko kansainvälisen pääoman sääntelemätön saalistus yleiseksi hyödyksi? Ovatko lyhytnäköisesti pitkiksi kehitetyt tuotantoketjut kestäviä muidenkin kuin koronakriisin yllättäessä?
Kysymys on kriittisin elintarvikkeiden ja energian tuotannossa. Niissä globalisaation etuihin luottaminen voi olla arvaamattoman vaarallista. Jos tämä uhka tunnistetaan, kyseenalaistuu keskittämisen kaikkivoipaisuus yleensäkin. Toivottavasti silmiä avautuu, että paikallisuuden ja maaseudun arvo muutenkin kuin elämäntapana löytyy uudelleen.
Maaseudun tyhjentyminen ei tähänkään saakka ole ollut luonnonlaki, vaan ellei tavoitteellinen, niin ainakin lyhytnäköisen välinpitämättömyyden seuraus. Kaikki kehittyminen on nähty tapahtuvan kaupungistumisen myötä. Ja se on ohjannut päätöksentekoa.
Tuon todetessani en ole purkamassa kaupunkeja. Haen vain järkevää kohtuullisuutta. Jotta varmistamme pärjäämisemme muuttuvassa maailmassa, on yhteiskuntamme asutuksen ja tuotannon keskittymät syytä läpivalaista mahdollisimman avoimesti.
Koronakriisi karanteenein ja fyysiseen kanssakäymiseen liittyvin rajoituksin on korostanut digitalisaation ja informaatiotekniikan hyötyjä. Silti on vaikeaa varauksetta hyväksyä innostuneiden vaatimaa ”digiloikkaa”. Tuohon loikkaan kun liittyy klassinen liukkaiden kivien vaara; kun loikkaat liukkaalle kivelle, olet altistunut myös kontrolloimattoman jatkuvuuden vaaralle. Pysähtyminen tai itse suunnasta määräämisen mahdollisuus kyseenalaistuvat.
En tässä viittaa pelkästään Yuval Noah Hararin profetioihin pelottavasta ihmisen muuttamisesta. Nyt elettävän kriisin yllättävyyden hämmentäminä on syytä muistaa muidenkin ”puskista tulevien” katastrofien mahdollisuus.
Olemme jo nyt monessa suhteessa jokapäiväisen turvallisuutemme osalta ohuen langan varassa. Informaatiotekniikkamme toimii, jos sitä ei häiritä. Häiriö voi olla ihmisen itse aiheuttamaa joko terrorismitavoittein tai vahingossa. Totaalisemmat häiriömahdollisuudet ovat ihmisen kontrollin ulkopuolella. Tuo kontrollihan ei yllä kovin kauas maanpinnalta.
Jo muutaman päivän totaalinen sähkökatko pysäyttää urbaanin yhteiskunnan tyylikkäimmänkin digiloikan. Toivottavasti silloin ei ollaa tilanteessa, jossa tämän päivän tyyliin etsitään syyllisiä siihen, että valtion varmuusvarastossa ei ole kaikille tarvitseville nuotiopuita.
Edellä kirjoittamani ei ole ennustus vaan lähinnä toteamus. Tavoitteeni on herättää keskustelua, mihin suuntaan tästä kannattaa lähteä. Haasteet ovat suuret, eikä kaikella entisellä ole – toivottavasti – tulevaisuutta.
Virus tuli pyytämättä. Sen kanssa on elettävä. Mutta elämää on sen jälkeekin. Toivottavasti mahdollisimman monella.
Tapio Karjalainen
Oulu
Lue lisää lukijoiden mielipiteitä päivän Kalevasta!
Näin lähetät mielipidekirjoituksen Kalevaan.