"Kaja, kaja, kaiija, kaiija", venyttää kalalokki (Larus canus) kesäisellä järvellä. Kaija-äitiäkö huutaa, vai vaimoa, mene ja tiedä. Kaija -nimen juuret eivät löydy silti lokkiparvesta, vaan Katariinasta.
Raahessa kalalokkien mekastus merellä soi kalastajan korvissa näin: "klak, klak, kallaa, kallaa". Silkasta taikauskosta ei ole kysymys, kun kaloja syövät linnut yhdistetään kala-apajiin. Missä lokki, siellä pikkukala, missä pikkukala, siellä iso kala.
Kalalokin äänen voi kuulla sen vanhoissa nimissä kaija, kajava, kajai, kajaa tai vaklana. Myös Englannissa kalalokki, Mew Gull, on nimetty äänen mukaan: mew merkitsee naukumista.
Kansanperinteessä törmää tuon tuosta käsitykseen, jonka mukaan sielu muuttaa ihmisen kuoltua lintuun. Erään legendan mukaan kalalokit ovat israelilaisia takaa-ajaneiden faaraon sotilaiden sieluja, jotka kiertelevät pitkin rantoja rauhaa saamatta. Euroopan kaakkoiskolkalla Bosporin salmen yllä lenteleviä kalalokkeja pidettiin merirosvojen sieluina, jotka eivät saa rauhaa.
Bretagnessa Ranskassa uskottiin, että haaksirikkoutuneiden sielut muuttivat kalalokkeihin. Kenties tällaisten uskomusten vuoksi lokkien ampumista ei ole pidetty suotavana.
Normandiassa Ranskassa lokkeja pidettiin merten valtiaina. Jos nousi myrsky miesten ollessa merellä, naiset pukeutuivat juhlavaatteisiin ja nousivat rantakalliolle. He ojensivat kätensä kohti merta ja lauloivat:
"Lokit, lokit, lokit harmaat, Kotirantaan tuokaa armaat!"