Pitkään sairastaneen paavi Franciscuksen kuolema ei tullut odottamatta. Silti tapahtuma vavahdutti 1,4 miljardin jäsenen kirkkokuntaa, monia niitäkin, joiden elämässä uskonnolla ei ole roolia.
Paavin merkitys taustaltaan katolisissa maissa on kaikkiaan paljon merkittävämpi kuin luterilaisessa Pohjolassa aina ymmärretään. Se, että surunvalittelujen joukossa oli kunnioittavia viestejä esimerkiksi muslimeilta, kertoo, että Franciscus oli arvostettu myös muiden uskontojen piirissä.
Jos haluaa luoda nopean kuvan hänen persoonastaan verrattuna vaikkapa edeltäjäänsä Benediktus XVI:een, voi netistä katsoa videot siitä, miten kumpainenkin tuli tervehtimään Pietarinkirkon aukiolle kokoontunutta väkeä paaviksi valitsemisensa jälkeen. Toinen, juhlavissa värikkäissä paavin tunnuksissa ja asusteissa ja käsin tehdyissä punaisissa nahka-avokkaissa, toinen yksinkertaisessa valkeassa piispan asussa ja mustissa arkisissa nauhakengissä.
Argentiinalaissyntyinen Franciscus laskeutui hengellisen eliitin piiristä kansan pariin. Samalla hän oli suunnannäyttäjä, joka ei pelännyt ottaa kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Se suututti poliitikkoja.
Suorasukaisia olivat etenkin Franciscuksen kannanotot köyhien, syrjäytyneiden ja pakolaisten puolesta. Argentiinan nykyinen presidentti, oikeistopopulistinen Javier Milei luonnehti paavia vaalikampanjansa aikana imbesilliksi. Donald Trumpillekin paavi oli punainen vaate, Franciscus kun kritisoi avoimesti Trumpin siirtolaispolitiikkaa.
Franciscusta luonnehdittiin poliittiseksi johtajaksi. Paavin ajattelun tausta löytynee poliittisia opinkappaleita enemmän hänen omista elämänkokemuksistaan ja kristillisestä etiikasta.
Radikaaleista painotuksistaan huolimatta Franciscus pysyi kirkon perinteisellä kannalla useissa kiistanalaisissa kysymyksissä kuten abortin, pappien naimattomuuden ja eutanasian kohdalla.
Jokaisella paavilla on ollut omat painotuksensa. Yksi paavi ei voi muuttaa kirkkoaan tai maailmaa, mutta Franciscus ei tätä pelännyt yrittää.
Suomessa piispat ja arkkipiispat ovat vain harvakseltaan ottaneet kantaa poliitikkojen pöydillä oleviin asioihin. Yksi selitys on pelko, että sosiaalieettiset kannanotot leimaavat kirkon vasemmistolaiseksi. Tätä halutaan karttaa, vaikka kantaa ottamattomuuskaan ei aina ole neutraalia.
Meilläkin on ollut erilaisia kirkon johtajia. John Vikström onnistui suututtamaan presidentti Mauno Koiviston perin juurin kutsuessaan pakolaisvihamielisyyttä synniksi. Tietynlaista radikaaliutta edusti myös Kari Mäkinen.
Ehkä merkki muutoksesta on luterilaisen arkkipiispan Tapio Luoman ja ortodoksisen arkkipiispan Elian tuore pääsiäistervehdys. Siinä piispat muun muassa kysyivät, mitä yhteiskunnan arvoista kertoo, että "luomme valinnoillamme edellytyksiä köyhyyden, turvattoman kodin ja huono-osaisuuden periytymiselle".
Noin olisi Franciscuskin voinut kysyä.