Ohessa katkelma keskustelusta, jonka kuulin bussissa istuessani: ”En kestä et se cruise on jo ihan kohta.” ”No jep legit oikeesti ihan crazyy.” ”Hopefully siel on hyvät tarjoilut mut jos ne tarjoo viinaa vaan straight up niin no thank you.”
Enempää en pystynyt kuuntelemaan vaan laitoin kuulokkeet korville. Kuulin myös opettajatuttavaltani tarinaa, kuinka täysin natiivi suomen puhuja oli esseessään käyttänyt termiä ”polarkarhu”. Kyseessä oli lukioikäinen opiskelija. En ole koskaan tuntenut itseäni niin vanhaksi, kuin kauhistellessani tätä nykynuorten puhetyyliä.
Myönnän itsekin syyllistyväni ajoittaiseen ”finglishin” käyttöön, vaikka pyrinkin minimoimaan sen määrää puheessani. Jokin siinä kuitenkin saa niskavillani nousemaan pystyyn.
Ymmärrän kyllä täysin, mistä tämä suomen ja englannin sulautuminen toisiinsa johtuu. Esimerkiksi sosiaalisessa mediassa kulutettava sisältö on pääosin englannin kielistä. Englanti on myös jatkuvasti enemmän mukana opetuksessa ja työelämässä, ja tänä päivänä englantia on ehdottomasti osattava.
Joku tässä kielten sulautumisessa saa minut kuitenkin pelkäämään pienen suomen kielemme puolesta. Pessimistinä maalailen kauhukuvia siitä, kuinka me kaikki kohta puhumme vain englantia. Suomen kieli on enää vaan muisto ja kieli, jota joskus aikanaan puhuttiin.
Monia pieniä kieliä on jo kadonnut ja globalisaation myötä suurten kielten vaikutus kasvaa jatkuvasti. Kieli elää ajassa ja muovautuu sen mukana. Kyseessä ei kuitenkaan ole uusi ilmiö. Jo aiemmissa sukupolvissa on pelätty, että kielen muutokset johtavat sen heikkenemiseen. Voimmeko sopeutua muutokseen ja samalla varmistaa, että kielemme säilyy elinvoimaisena?
Suomen kieli on osa kulttuuriperintöämme ja identiteettiämme. Sen säilyttäminen elinvoimaisena vaatii aktiivisia toimia niin koulutuksessa kuin arkipäivän keskusteluissakin. Kielen ylläpitäminen on meidän kaikkien vastuulla. Pitäkäämme siis kauniista ja rikkaasta kielestämme huolta!
Paula Lepoaho
suomen kielen opiskelija, Oulu