Finanssikriisi on tuonut jo kahdessa euroalueen valtiossa, Italiassa ja Kreikassa, hallitusvaltaan poliitikkojen asemesta kannuksensa politiikan ulkopuolella hankkineita teknokraatteja. Heidän epäkiitollinen tehtävänsä on siivota poliitikkojen jälkiä ja panna toimeen hevoskuureja, joista kansalaiset eivät taatusti pidä.
Italian uudessa, Mario Montin johtamassa hallituksessa ei ole ainuttakaan puolueiden edustajaa. Monti olisi kyllä heitä ottanut, mutta puolueet päättivät pysyä virkamieshallituksen ulkopuolella. Vallan keskittymistä korostaa se, että Monti otti itselleen myös valtiovarainministerin salkun. Kreikan hallituksessa on mukana poliitikoitakin.
Teknokraattisuuntaus on kouriintuntuva todiste huonosta poliittisesta johtajuudesta. Ensinnäkin poliitikot noissa ja vähän muissakin maissa päästivät taloudenpidon repsahtamaan ja toiseksi he eivät ole osanneet tai halunneet etsiä tehokkaita reseptejä, joilla panna talouskurimus kuriin. Ei ole demokratialle kunniaksi, että poliitikot väistävät vastuuta kriisiaikoina ja jättävät raskaimmat päätökset teknokraateille.
Sekä Monti että Kreikan uusi pääministeri Loukas Papadimos ovat koulittuja eurokraatteja. Monti oli pitkään tiukkaotteinen kilpailukomissaari kun taas Papadimos oli Euroopan keskuspankin EKP:n varapääjohtaja. Sen jälkeen Monti on ollut taloustieteen professorina ja Papadimos Kreikan keskuspankin pääjohtajana.
Kasvava teknokraattivalta olisi normaalioloissa demokratian kannalta äärimmäisen hälyttävää. Se ei ole herkkua talouskriisissäkään, mutta vaihtoehtoja ei taida olla.
Aiemmin kriisiytyneet Islanti, Irlanti ja Portugali järjestivät pikaisesti vaalit, joissa uudet johtajat saivat kansalaisilta mandaatit aloittaa taloustalkoot. Islannissa ja Irlannissa tulokset ovatkin olleet kohtuullisia. Italiassa ja Kreikassa ei ollut yksinkertaisesti aikaa järjestää uusia vaaleja.
Toivoa sopii, että Italian ja Kreikan esimerkit jäävät poikkeuksiksi ja että niissäkin päästään takaisin normaalidemokratiaan mahdollisimman nopeasti. Kreikassa on määrä pitää vaalit jo alkuvuodesta, mutta Italiassa demokratian välitila voi kestää pidempään.
Italia ja etenkin Kreikka ovat enemmän tai vähemmän unionin, EKP:n ja kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n käsiohjauksessa. Troikan edustajat eivät ole suuremmin edes viitsineet peitellä tätä eivätkä myöskään sitä, että ne ovat halunneet luottohenkilöitään avainpaikoille tekemään ikäviä päätöksiä ja näin estämään kriisin leviämisestä entisestään. On vielä ennenaikaista sanoa, miten tässä onnistutaan. Ennuste ei ole hyvä.
Brysselin ja Frankfurtin otteen tiukkeneminen tarkoittaa samalla sitä, että unioni ja etenkin euroalue etenevät kriisin kautta väkisinkin kohti jäsenmaiden talouspolitiikkojen lähentymistä, pitkällä tähtäimellä mahdollisesti jopa jonkinlaista yhdistymistä. Talouskomissaari Olli Rehn on jo saanut lisää valtaa pitää jäsenmaita ruodussa. Suomessa pitäisi käydä enemmän keskustelua finanssikriisin pitkän aikavälin vaikutuksista eikä keskittyä pelkästään sen aiheuttamiin kotimaisiin lillukanvarsiin.