Soul
Ensimmäistä kertaa Etelä-Korean nuoren demokratian historiassa 19. joulukuuta pidettävien presidentinvaalien kampanja ei ole sortunut nurkkakuntaisuuteen ja henkilökilpailuun, vaan siinä on keskitytty kahden poliittisen näkemyksen vastakkainasetteluun. Nuo näkemykset ratkaisevat tulevina vuosina Etelä-Korean suhtautumisen niin liittolaismaahan Yhdysvaltoihin kuin Pohjois-Koreaankin.
Taustalla tuntuu myös se uhka, jonka synnytti Pjongjangin ilmoitus ydinohjelman uudelleenkäynnistämisestä. Tuolla ohjelmalla Pohjois-Korean hallinto pyrkii hankkimaan atomiaseen.
Presidenttiehdokkaita on kaikkiaan seitsemän, ja heistä kaksi pääehdokasta - konservatiivisen leirin tukema entinen korkeimman oikeuden tuomari Lee Hoi-chang, sekä poliittisesti keskusta-vasemmistoon sijoittuva diktatuurin aikana ihmisoikeusasianajajana toiminut Roh Moo-hyun - ovat puolustaneet täysin erilaisia vaihtoehtoja.
Amerikkalaisvastaisuuden vahvistuessa vaalit ovat muuttuneet kansanäänestykseksi siitä, millaisena korealaiset näkevät liittoutumansa Yhdysvaltain kanssa.
Lee Hoi-chang on omaksunut Washingtonin ankaran linjan suhteessa Pohjois-Koreaan ja hän arvostelee nykyisen presidentin Kim Dae-jung avautumispolitiikkaa ja syyttää presidenttiä siitä, että hänen löyhäkätisyytensä on ollut ruokkimassa nykyistä ydinasekriisiä.
Leen vastustaja sen sijaan kannattaa yhteistyön jatkamista Pjongjangin hallinnon kanssa ja pitää sitä niemimaan vakauden kannalta vähemmän vaarallisena kuin naapurin ajamista umpikujaan kuristamalla sen talouspakotteilla.
Rohin Pohjois-Korean politiikkaan liittyy myös halu tasapainottaa Etelä-Korean suhteita Yhdysvaltain kanssa. Hän ei kyseenalaista liittoa Washingtonin kanssa, mutta haluaa sen tasapuolisemmaksi ja paremmin Etelä-Korean suvereniteettia kunnioittavaksi. Tuota kantaa ei juuri arvosteta Washingtonissa, ja joissain amerikkalaislehdissä on esitetty spekulaatioita suhteiden vaarantumisesta ja jopa amerikkalaisjoukkojen (37 000 miestä) vetämisestä Etelä-Koreasta, mikäli gallupeissa kilpailijansa edellä oleva Roh voittaa vaalit.
Tuo mahdollisuus saattaa huolestuttaa niitä, jotka eivät vielä ole päättäneet, ketä äänestää. Sen sijaan nuoret äänestäjät ovat ottaneet myönteisesti vastaan Rohin tiukan suhtautumisen Yhdysvaltoihin ("en aio matkustaa Washingtoniin polvistumaan.").
Vaalikampanja on paljastanut sukupolvien välisen kuilun, joka on johtanut uudenlaiseen poliittiseen ajatteluun alle 40-vuotiaiden keskuudessa.
Kun Lee Hoi-chang edustaa kylmästä sodasta perittyä "vanhaa järjestystä", niin Roh Moo-hyun (56) taas on syvällisesti muuttuneen Etelä-Korean ehdokas: hänen suorapuheisuutensa miellyttää sukupolvea, joka on osallistunut 1980-luvun lopun demokratisoimiseen ja jolla on laajempi kuva maailmasta kuin edeltävillä sukupolvilla, joiden näkemystä muovasi muisto veljessodasta (1950-1953) ja jotka pelkäävät Pohjoisen uhkaa.
Vaikka uutta sukupolvea on ruokittu amerikkalaisella kulttuurilla, niin päinvastoin kuin vanhempansa, se ei koe olevansa mitään velkaa Yhdysvalloille (joka toimi "pelastajana", kun Kim Il-sung hyökkäsi Etelä-Koreaan vuonna 1950). Pohjois-Korean uhka ei ole nuorten suurin huolenaihe. Sen sijaan he ovat tietoisia Etelä-Korean menestyksestä ja tuntevat voimakasta kansallista ylpeyttä, jonka kanssa amerikkalaisten sanelupolitiikka sopii huonosti yhteen.
Rohin suosio nuorten äänestäjien keskuudessa heijastaa moniarvoistunutta yhteiskuntaa, jossa demokratiaa ilmaistaan kiivaaseen tahtiin perustettavissa uusissa yhdistyksissä, mikä on vaalien alla yllättänyt perinteisen poliittisen koneiston.
Mikäli äänestäjäkunnan nuorimmat lähtevät vaaliuurnille, Rohilla on hyvät mahdollisuudet voittaa.