On tapana sanoa, että työ tekee elämästä mielekästä ja merkityksellistä.
Tämä on totta, mutta työ on usein myös mieletöntä tai jopa vahingollista ja merkityksellisimmilläänkin se kykenee nakertamaan ja rapauttamaan tekijänsä terveyttä ja hyvinvointia – ajatellaanpa vaikka korona-ajassa uupuvia terveydenhuollon työntekijöitä.
Työ sekä voimaannuttaa että alistaa ihmistä eikä juuri kukaan tunnu olevan vapaa työn tekemisestä. Paitsi ulkoinen paine toimeentulon hankkimiseen, ihmistä piiskaa myös voimakas sisäinen levottomuus, joka tekee joutilaan elämäntavan mahdottomaksi.
Kulttuurihistoriallisesti tarkasteltuna työ onkin kuin syvä ja alkukantainen kollektiivinen trauma, joka tavataan jo varhaisimmissa myyteissä.