Olympiavoitto tai maailmanmestaruus nostaa urheilijan ylivertaisten sankareiden joukkoon.
Voitto tuo mammonaa ja kuuluisuutta, joten kannattaa olla paras kaikin keinoin.
Voittamisen tahto. Sankarin kunnia. Raha.
Nämä syyt selittävät, miksi urheilusuoritusten keinotekoisesta parantamisesta ei päästä koskaan eroon.
Aina löytyy tiedemiehiä, jotka kehittävät keinoja urheilijan suorituskyvyn parantamiseksi. Joku hoksaa, että lääkkeeksi kehitettyä ainetta voidaan käyttää myös dopingaineena.
Aina löytyy urheilijoita, jotka ovat valmiit kokeilemaan uusia keinoja jopa oman terveytensä uhalla. Kaksikymppisenä ihminen tuntee olevansa kuolematon.
Dopingin historia juontaa antiikin aikoihin. Proteiinin merkitys voimalajeissa ymmärrettiin jo muinaisessa Kreikassa: väsymystä torjuttiin unikosta uutetulla oopiumilla.
Ensimmäinen nykyaikaisen urheilun dopingtapaus kirjattiin 1865: Hollannissa kanavauinnin pituusennätystä yrittänyt uimari vietiin hoitoon lääkkeiden yliannostuksen takia. (Siukonen: Doping, 1982)
Doping-sana tulee luonnonkansoilta. Doop tarkoitti alkoholijuomaa, joka terästi sotakuntoa. 1900-luvun alussa doping-termillä tarkoitettiin piristeiden antamista hevosille ja antidoping-termillä puolestaan hidastavien aineiden käyttöä hevoskilpailuissa.
Sittemmin suoritusta parantavia aineita käytettiin hevos- ja koiraurheilun lisäksi muun muassa ammattilaisnyrkkeilyssä ja -pyöräilyssä.
Berliinin olympiakisoissa 1936 piristeenä oli sota-aikana Suomessakin tutuksi tullut metamfetamiini, Pervitin. Aku Kiuru kertoi avoimesti (Ylen Elävä arkisto), että samalla aineella terästettiin suomalaishiihtäjiä 1940-luvulla.
Monta vuosikymmentä kului, ettei dopingista puhuttu juuri lainkaan.
Vuosi 1972 oli käännekohta. Kotimaan kisoissa aloitettiin dopingtestaus, vaikkakin testejä tehtiin vain ennalta ilmoitetuissa suurkilpailuissa. Käyttö harjoituskaudella oli edelleen mahdollista: valvonta oli siis tehotonta. (Alén 1985)
Anabolisia steroideja popsittiin kuin leipää lajeissa, joissa tarvittiin voimaa. Ei osattu laskea, miten pitkään aine näkyy elimistössä - eikä välitetty aineiden käytön lääketieteellisistä riskeistä.
Anabolisten hormonien rinnalle tuli kasvuhormoni. Kun ihmisperäiseen kasvuhormoniin liittyi Creutzfeld-Jacobin eli hullun lehmän taudin riski, tuli mukaan synteettinen kasvuhormoni, jota käytetään muun muassa lyhytkasvuisuuden hoitoon. 1990-luvulla huhu tiesi synteettisen kasvuhormonin hinnan nousseen pilviin erään lajiryhmän ostettua koko hollantilaistehtaan vuosituotannon.
Olisi ollut yksinkertaista sisällyttää kasvuhormoniin samantyylinen merkkiaine, josta poliisi erottaa maantiellä dieselöljyn ja polttoöljyn toisistaan. Tiettävästi tehtaat kieltäytyivät: markkinat olisivat supistuneet olennaisesti, jos tuote olisi mennyt vain lääketieteellisiin tarkoituksiin.
"Tiedettiin" lääkäreitä, jotka kernaasti kirjoittivat steroidireseptejä. Puhuttiin urheilijoista, joiden leukaperät ovat kummasti levinneet parin vuoden aikana. Kerrottiin juttuja jääkiekkoilijoista, joiden pituuskasvu jatkui vielä NHL:ssä, vaikka ikää oli jo reippaasti yli 20 vuotta.
Neuvostoliitossa ja Itä-Saksassa kultamitalisti oli todella suuri sankari. Hän sai etuja, joita tavallisilla työläisillä ei ollut. Olympiavoittajan eduista pääsi hyötymään koko suku, joten voiton tavoittelusta tuli entistä halutumpaa. Urheilusankari oli työn sankaria arvostetumpi.
Perustettiin lääketieteellisiä, valtiojohtoisia ohjelmia, joiden uhrit ovat avautuneet julkisuudessa vasta viime vuosina.
"Meidän täytyy reagoida epo-hormoniin (erytropoietiini), jota kaikki käyttävät.." Näin sanoi eräs suomalainen hiihtojohtaja hyvin tietoisena, missä muut hiihtomaat menivät. Jos kerran muutaman viikon vuoristoleiri voitiin korvata pistoshoidoilla ja hemoglobiini nousi (hapenottokyky parani) yhtä paljon, niin keinoa taatusti käytettiin.
Huhut kulkivat, "tietoa" oli milloin italialaisista, milloin norjalaisista. Mutta miten todistat urheilijan käyttävän dopingia, vaikka olisit kuullutkin siitä? Ilman näyttöä voisi käydä kuin STT:lle, että oikeuteen lähdetään moneksi vuodeksi.
Suomalaisten hiihdon ystävien silmille doping räjähti Kajaanin SM-hiihdoissa 1981, kun Arto Koivisto kärähti efedriini-piristeestä. Jos Koivisto olisi nauttinut yskänlääkettä, kuten hän ensin selitti, erään lääkärin mukaan sitä olisi pitänyt juoda pullotolkulla. Myöhemmin Koivisto kertoi käyttäneensä silloin vielä sallittua veritankkausta ja jonkin verran hormoneja.
Sitten tulivatkin Los Angelesin olympiakisat ja tapaus Martti Vainio.
Ei Hemohes-plasmanlaajentajankaan pitänyt näkyä testeissä Lahdessa 2001. Miksipä siis suomalaiset jättäisivät keinon käyttämättä? Omissa arvokisoissa saavutettu kunnia on moninkertaista - ainakin hiihdon sponsorien silmissä. Ja raha ratkaisee.
Paras pelote on ollut näytteiden pakastaminen. Kun testimenetelmät ovat kehittyneet, saadaan edelleen urheilijoita kiinni dopingista takautuvasti. Olympia- ja MM-mitaleja postitellaan uusille omistajilleen.
Hiljattain kärysi jälleen useita venäläisurheilijoita Sotshin olympiakisoissa antamistaan näytteistä.
Ei tämä vielä tähän jää.
Maailman Antidopingtoimisto WADA tekee parhaansa kitkeäkseen dopingin urheilusta.
Mitä ovatkaan ne nykyiset ja tulevaisuuden aineet, joita ei osata tai kyetä vielä testaamaan? HIF-1-alfa-proteiini? Full Size MGF -molekyyli? Geenimanipulaatio, jolla esimerkiksi nopeita lihassoluja lisätään reisilihakseen?
Tulliin jää vain murto-osa Suomeen virtaavista dopingaineista. Uusin ilmiö on tilata raaka-aineita ulkomailta ja valmistaa tabletit omassa tehtaassa, jollainen paljastui Pohjois-Savossa elokuussa.
Onko Suomi ainoa maa, johon dopingaineita virtaa? Tuskin. Ovatko kehonrakentajat ainoita, jotka dopingaineita käyttävät? Tuskin.
Onko Suomi ainoa maa, joka käräyttää ensin omat ja sitten muiden maiden urheilijat? Voi olla.
Joku haluaa aina voittaa - hinnalla millä hyvänsä.