Kävimme katsomassa, miten turvapaikanhakijat ja henkilöstö pärjäävät koronakriisin keskellä. Tampereen vastaanottokeskuksella oli johtaja Mikko Sivosen mukaan hyvät valmiudet mukautua elämään koronatilanteessa, koska henkilökunta on tottunut toimimaan kriisitilanteissa.
Vastaanottokeskuksen pihamaa on aamupäivällä hiljainen, mutta entisen sairaalarakennuksen seinien sisällä on elämää enemmän kuin tavallisena arkipäivänä.
Lasioveen kiinnitetty kyltti kertoo, että vierailijoita ei tällä hetkellä oteta vastaan. Asuminen on kerrostalotyyppistä, ja siksi vierailujen valvominen, esimerkiksi vierailijan terveydentilan tarkistaminen, olisi vaikeaa.
Siirrymme sisäpuolelle luvan kanssa. Koronatilanteen takia monen vastaanottokeskuksessa asuvan työssäkäynti on vähentynyt, eivätkä lapset käy päivähoidossa tai koulussa. Vaikka väkeä on paikalla enemmän, käytävillä on hiljaista.
– Ihmiset ovat enemmän omissa huoneissaan ja omissa oloissaan, kertoo Tampereen vastaanottokeskuksen johtaja Mikko Sivonen.
Tampereen vastaanottokeskuksessa on seitsemän osastoa, joista neljä on perheosastoja. Jokaisella perheellä on oma huone.
Kolmella osastolla asuu yksin Suomeen tulleita miehiä, jotka jakavat huoneen huonekavereiden kanssa. Sivosen mukaan huoneissa asuu yhdestä kuuteen ihmistä, tavallisimmin noin kolme.
Asukkaiden käytössä on yhteiset saniteettitilat, eli suihkut ja vessat, sekä keittiöt. Tampereen vastaanottokeskuksessa asuu tällä hetkellä noin 230 ihmistä.
– Jokaisella osastolla on kaksi keittiötä ja vessoja ja suihkuja, jotka ovat kaikki yhteisiä. Se on haaste, Sivonen sanoo.
Haasteeseen pyritään vastaamaan ylimääräisellä ja tehostetulla hygienialla ja hygieniaohjeistuksella. Vastaanottokeskuksessa asuu myös riskiryhmään kuuluvia. Heitä on ohjeistettu liikkumaan mahdollisimman vähän. Tarvittaessa vastaanottokeskus vuokraa tiloja, joissa riskiryhmään kuuluvat pystyvät olemaan vielä vähemmän kontaktissa muihin.
– He ovat ikään kuin mahdollisimman hyvin eristettyinä omiin huoneisiin tai sitten, jos on vakavampia sairauksia ja riski on merkittävä, pyrimme siirtämään pois keskuksesta muihin tiloihin koronan ajaksi, Sivonen kertoo.
Uusia asukkaita otettaisiin vain akuutissa tilanteessa välttämättömästä syystä. Sivosen mukaan vastaanottokeskusten väliset siirrot ovat käytännössä jäissä tällä hetkellä.
Tilanne ahdistaa asukkaita
Koronatilanne on muuttanut vastaanottokeskuksen arkea. Asukkaita on kehotettu eristäytymiseen ja hygieniaan on tehty muutoksia, esimerkiksi siivouspalveluita on lisätty. Henkilökunta ja vastaanottokeskuksessa asuvat ihmiset kohtaavat nyt vähemmän kuin tavallisesti.
Koronatilanne eteni yllättäen, mutta vastaanottokeskuksessa toimiva ammattiryhmä on Sivosen mukaan tottunut toimimaan kriisitilanteissa.
– Meillä on lähtökohtaisesti tällaisena laitoksena aika hyvät valmiudet muutenkin reagoida ja toimia. Vastaanottotoiminta on oppinut varautumisesta sitten vuoden 2015 laajamittaisen maahantulon jälkeen. Reagointikyky ja osaaminen on aika hyvä.
Sivonen kertoo, että asukkaiden vastaanottoa on muutettu siten, ettei sisään ohjaajan luokse enää pääse suoraan. Ovet on lukittu ja vastaanottokeskuksen asukkaat pääsevät ohjaajan toimistolle yksi kerrallaan. Yhteyttä pidetään esimerkiksi puhelimella ja Whatsapp-viestisovelluksella.
Sivosen mukaan toimenpiteiden tavoitteena on, että ihmiskontaktit ovat mahdollisimman vähäisiä ja lyhyitä ja noudattavat nykyisiä koronamääräyksiä.
Kontaktien väheneminen kuormittaa ja arveluttaa vastaanottokeskuksen asukkaita.
– Silloin helposti kokee, että heidät jätetään tämän asian kanssa yksin. Henkilökunta on läsnä ja samat palvelut jatkuvat kuten ennenkin, mutta pieniä toimintamuutoksia on, eikä elämä ole niin yhteisöllistä, Sivonen sanoo.
Eristäytyminen muistuttaa sodasta
Vastaanottokeskuksen pihassa seisoo Afganistanista kolme vuotta sitten Tampereelle saapunut Taiba. Yksityisyyden suojaamiseksi käytämme vain etunimeä. Häntä huolettaa ja pelottaa kaksivuotiaan poikansa tilanne. Poika sairastaa astmaa, ja siksi perhe pysyttelee tällä hetkellä pääasiassa omassa huoneessaan. Kerran viikossa Taiba vie poikansa metsään kävelemään.
– Tuntuu vaikealta uskoa tätä tilannetta, ja sitä, miten vaarallinen virus on kyseessä, Taiba sanoo.
Eristäytyminen kotiin tuo Taiban mieleen muistot lapsuudesta kotimaassa Afganistanissa. Maassa käytiin sotaa, ja perhe eli turvassa talon alimmassa kerroksessa sijaitsevassa kellarissa.
– Olin pieni lapsi. Pelkäsimme isän puolesta. Hän joutui sotaan, eikä palannut sieltä.
Eristäytyminen herättää vaikeita muistoja, mutta tällä kertaa ympäristö on turvallisempi, sillä Taiban perheellä on nyt ruokaa ja puhelin, jolla pitää yhteyttä.
– Toivon, että jonain päivänä minulla on oma elämä ja oma koti. Mutta nyt ole vain täällä, Taiba sanoo.