"Katso, tuossa menee sinun isäs ja sen vaimo, sanoo äiti liian myöhään. En ehdi nähdä miehen kasvoja."
Kirjailija, muusikko Kauko Röyhkältä ilmestyi tänään keskiviikkona Marjatan poika -muistelmateos, joka käsittelee taiteilijan lapsuus- ja nuoruusvuosia Oulussa ja Pellossa.
Hänelle oli alusta lähtien selvää, että elämäkertaa ei koota yksiin kansiin.
– Halusin käydä ensin nuoruuden läpi. Kirjoittaa äidistä ja meidän yhteiselämästä. Äiti kuoli 2014, ja olen joutunut noita asioita miettimään paljon.
Röyhkä oli avioliiton ulkopuolella syntynyt yksinhuoltajan lapsi. 1970-luvulla se oli harvinaista ja asia, jota piti salailla.
– Minusta tuli teinivuosina aika sulkeutunut, eikä minulla ollut ystäviä Oulussa.
Kerran äiti pyytää rahapulassa poikaansa kirjoittamaan isälleen. Vastaukseksi he saavat tylyn viestin isän vaimolta.
Röyhkä ei koe, että isän puuttuminen olisi vaikuttanut hänen omaan isyyteensä.
– En ole koskaan isää kaivannutkaan. Itse olen koittanut isän velvollisuudet hoitaa. Minulla on kaksi aikuista tytärtä ja 11-vuotias poika. Mielestäni olen aika hyvin pärjännyt.
Röyhkän välit omaan äitiinsä olivat monimutkaiset.
– Hän keskittyi minuun ehkä vähän liikaakin. Olisi voinut elää enemmän omaa elämäänsä. Äiti ei ollut maailman helpoin ihminen. Totta kai olen myös kiitollinen hänelle. Varmaan äidiltä olen saanut tietyn kunnianhimon ja draivin. Hänessä oli taistelijaa paljon.
Suorasta, kaunistelemattomasta tekstistä tunnettu Röyhkä ei omien sanojensa mukaan ole juurikaan sensuroinut tekstiä. Joihinkin kirjassa esiintyviin henkilöihin hän otti kuitenkin etukäteen yhteyttä.
– Aina saa pelätä, että joku voi loukkaantua. Ajattelin kuitenkin, että nämä ovat niin vanhoja juttuja, että tuskin ketään hetkauttaa vaikka kerronkin. Jos liian monet ihmiset sekaantuvat kirjoittamiseen, teksti voi laimentua.
Yhtä päämäärää kohti
Teini-ikäinen Röyhkä ei yksinäisyydestään huolimatta halunnut sulautua massaan, vaan oli erilaisuudentavoittelija, joka pukeutui eri tavalla kuin muut ja kuunteli eri musiikkia kuin muut. Hänen Oulu-vuosiaan leimaa ahdistus ja halu päästä pois.
– Teinimeininki inhotti. Lopulta oli pakko mennä mukaan, koska halusin tutustua tyttöihin. Sekin oli tuskallista.
Jo hyvin varhain Röyhkä tiesi haluavansa perustaa bändin ja kirjoittaa kirjan.
– Olen miettinyt, miten osasinkin olla niin varma. Olin kuin hevonen, jolle laitetaan silmälaput. Menin koko ajan yhtä päämäärää kohti. Halusin tulla taiteilijaksi ja käytin kaikki voimavarani siihen.
Röyhkän mukaan Oulussa pystyi siihen aikaan harrastamaan urheilua, olemaan uskovainen tai ryyppäämään viinaa kadulla jossain jengissä.
– Mikään näistä ei hirveästi houkutellut. Oulu oli väkivaltainen paikka. Oli sellainen olo, että jos yrität olla jotain erikoista, tulee turpiin. Silloin täytyi tietenkin nimenomaan yrittää olla erikoinen, Röyhkä nauraa.
Lopulta hän muutti Turkuun, sai kustannussopimuksen romaanilleen, perusti bändin ja levytti. Kaikki tapahtui nopeasti.
– Minulla on ollut erikoinen elämä. Olen saanut tehdä sellaisia levyjä ja kirjoja kuin olen halunnut. Tunnen itseni tosi onnekkaaksi.