Olin kotonani hätääntynyt ja peloissani.
Kotiini tulivat ensihoitajat. He ottivat verenpaineen ja sokerin. He eivät millään tavalla haastatelleet minua! Määräsivät lähtemään päivystykseen. Vastustin. He sanoivat, että en ole yhteistyökykyinen.
Oli ilta ja olisin halunnut jäädä kotiin.
Mentiin sairaalaan. Heti melkein ovella kysyi kylmänkalsea hoitaja ”tiedätkö sinä, missä olet?” Loukkaannuin mutta vastasin.
Minä odotin, ja nuori hoitaja teki tutkimuksia. Lääkärikin kävi luonani. Vieläkään minua ei haastateltu.
Hoitaja kertoi että joudun päänkuvaukseen. Syitä ei kerrottu, mutta nyt olin asiasta varma: minua epäiltiin muistisairaaksi.
Lääkäri kävi luonani uudelleen ja kertoi että joudun muistiosastolle. Olin kauhuissani ja kerroin, että en omasta mielestäni kuulu sinne. Myöhemmin hän kertoi että päässäni ei ole ”vikaa ”.
Aikaa vierähti, ja nukuttua en saanut. Aamupuolella yötä olisin halunnut lähteä kotiin. Minulle kerrotiin nyt, että joudun psykiatriselle osastolle.
Ennenkuin menin osastolle minua lopultakin haastateltiin. Sain tässä vaihessa kokea hieman empatiaa.
Päivystyksessä oli kylmä tunnelma. Mieleen tuli, että jos ei ole sairas, täällä voi myös sairastua. Olin kuitenkin valmis jo siirtymään osastolle, edelliseen minua oltiin valmisteltu.
Osastolle saavuin kello 4.30 ja pääsin levähtämään.
Kyseisellä osastolla olin neljä päivää. Diagnoosi oli lievä masennus. Tiesin sen itsekkin!
En moiti osasto 78:n toimintaa. Mielestäni se oli asiallista ja inhimillistä.
Mutta tein itse myös analyysia. Olen entinen sosiaali ja terveydenhoidon työntekijä.
Kuljetuksessa ja päivystyksessä oli kylmä tunnelma, ja asiakasta kohdeltiin ala-arvoisesti. Ollessani päivystyksessä, siellä ei ollut kiirettä. Hoitajat tuijottivat melkein koko ajan koneita. Asiakasta ei kuunneltu!
Hoitohenkilökunnan pitäisi sisäistää myös se, että heidän palkat maksetaan yhteiskunnan pussista, ja heidän asiakkaansa ovat veronmaksajia.
Edelliseen voisi olla apua koulutuksesta.