Kolumni

Epidemiakriisit yhdistävät, erottavat ja ravistelevat

Epideemiset kriisit ovat yhdistäneet ja erottaneet ihmisiä läpi historian. Sairauden kokemukset ja hoidon etsiminen ovat ihmisille universaaleja piirteitä.

-

Epideemiset kriisit ovat yhdistäneet ja erottaneet ihmisiä läpi historian. Sairauden kokemukset ja hoidon etsiminen ovat ihmisille universaaleja piirteitä. Terveyshistoria, jossa ollaan kiinnostuneita niin maallikoista kuin asiantuntijoista, potilaista ja parantajista, on perusluonteeltaan globaalia historiaa, kuten myös tauteihin ja niiden vaikutuksiin keskittyvä tutkimus.

Jo William McNeillin klassikkoteos Kansat ja kulkutaudit sijoitti Euroopan aikaisempaa marginaalisempaan asemaan maailmanhistoriassa, ja korosti tautien merkitystä ihmistoimijoiden rinnalla.

Uudet sairaudet, joihin vanhat keinot eivät tehoa, aiheuttavat kriisejä yhteiskunnille ja haasteita niiden poliittisille, uskonnollisille, taloudellisille ja terveysjohtajille. Itse kriisin käsite, joka läpäisee modernin poliittisen kielenkäyttömme, on peräisin antiikin lääketieteestä.

Poikkeuksellisen tuhoisat epidemiat voivat johtaa perinteisen järjestyksen romahtamiseen, kuten Amerikan alkuperäiskansojen keskuudessa, tai 1800-luvun eteläisessä Afrikassa.

Poikkeuksellisissa romahduksissa sodat, taudit ja nälänhädät muodostivat usein noidankehiä. Epidemioiden ja vallankumousten välillä ei ole kuitenkaan selvää kaavaa tai syy-yhteyttä, kuten vaikkapa koleran historia 1800-luvun kuohuvassa Euroopassa todistaa. Vuonna 1848 poliittiset yhteenotot edelsivät kolera-aaltoa. Kulkutautien torjuntapyrkimykset myös siivittivät osaltaan modernien, asiantuntija- ja keskusvaltaan nojautuvien vahvojen valtioiden syntyä.

Parantumattomina pidettyjen tautien moralisointi on ollut yleistä mustasta surmasta aidsiin. Kristillisessä traditiossa kulkutauti oli usein Jumalan rangaistus yhteisön synneistä. Espanjantauti itäisessä Afrikassa aiheutti kriisin niin kristityille, muslimeille kuin perinteisille kulteille: kaikissa traditioissa syntyi erilaisia liikkeitä haastamaan auktoriteetteja. Influenssaa ja tuberkuloosia kutsuttiin Malawissa ”sivilisaation sairauksiksi”, joihin perinteiset lääkkeet eivät tehonneet.

Toisaalta myös länsimaisen lääketieteen tehokkuutta arvioitiin kokemusperäisesti. Mikäli vieraat lääkkeet kuten antibiootit siirtomaa-ajan lopulla näyttivät todella tehoavan, niitä ryhdyttiin nopeasti hakemaan yli kieli- ja kulttuurirajojen. Influenssaan ”hopealuotia” ei ollut, mikä heijastui esimerkiksi turvautumisessa henkiparantamiseen. Joissakin liikkeissä kiellettiin lääkkeet rukousta lukuun ottamatta.

Maallisemmissa yhteisöissä epidemiakriisi saattaa kanavoitua poliittisten johtajien ja vallitsevien ideologioiden kritiikkiin. Epidemioista on valitettavan tyypillistä syyttää myös ulkopuolisia, naapurikansoja ja vieraita. Uuden ajan alun syfilis, ”ranskantauti”, oli usein muukalaisten tauti. Koleraepidemiat esitettiin 1800-luvun Euroopassa aasialaisena uhkana. Poliitikot ovat toisinaan häikäilemättömästi syyttäneet muukalaisia tai vähemmistöjä epidemioista. Donald Trumpin kuvaus koronasta ”ulkomaalaisena viruksena” sivuaa tätä perinnettä.

Kriisi voi sekä yhdistää ihmisiä että syventää vanhoja jakolinjoja – yhteiskunnassa vallitseva luottamus poliittiseen johtoon ja terveyden asiantuntijoihin on keskeinen tekijä epidemioiden poliittisia seuraamuksia ennakoitaessa. Kolonialismin vaikutuksia Nigeriassa arvioinut antropologi Murray Last esitti, että siirtomaavalloitus ja yleinen terveyskriisi lisäsi epäluottamusta kaikkiin parantajiin, ja teki lääkinnästä aikaisempaa salamyhkäisempää, yksilöllisempää ja kaupallisempaa toimintaa.

Parantamisen globalisoituminen ja kaupallistuminen on tehnyt maailmasta markkinapaikan, jossa biolääketieteen vankasta asemasta huolimatta myös erilaiset perinteiset ja vaihtoehtoiset hoidot kukoistavat. Peukalosääntönä vain parempiosaisilla on laaja vapaus valita, ja köyhän konstit tautien torjuntaan ovat vaatimattomat etenkin kehittyvissä maissa. Epidemioiden tuoman pelon vallitessa sekä poliittisilla että parannuksen helppoheikeillä ja käärmeöljykauppiailla on otolliset markkinat, joskin vastaliike petettyjen taholta voi olla raju.

Covid-19-epidemian maailma on kovin erilainen kuin aikaisempien pandemioiden aikana, mutta historiasta voi etsiä ymmärrystä, lohtuakin. Terveyskriisit ovat kuin säröisiä peilejä, jotka valottavat meille yhteiskuntien vahvuuksia ja heikkouksia, arvokkaita ja kyseenalaisia puolia. On syytä suhtautua kriittisesti yhden syyn selityksiin, nopeaan syntipukkien etsimiseen ja niihin, jotka ajavat kriisin varjolla kyynisesti omia valtapyyteitään. Huhuja, pelkoja ja myyttejä tulee torjua ja purkaa maltillisella, lähdekriittisellä analyysilla.

Nopeita täsmälääkkeitä löytyy harvakseltaan, mutta ihmisten sitkeyttä, kekseliäisyyttä, uhrautuvaisuutta ja yhteistyökykyä ei ole syytä aliarvioida. Epidemiat voivat ahdistaa, mutta myös auttaa meitä tunnistamaan ja tunnustamaan toistemme ihmisarvon ja yhteisöllisyyden.

Markku Hokkanen on dosentti ja historian yliopistonlehtori Oulun yliopistossa.