Kun tarkastellaan vaikkapa EU:n jäsenmaiden taloudellisia ja hyvinvointivaltiomallien eroja, niin tutkijoiden arviot ovat yhtenevät. Suur-EU:sta tulee aiempaa hajanaisempi, ja samalla epäilemättä myös haasteellisempi toimintakenttä.
Entä säilyttääkö unioni päätöksentekokykynsä, kun tiedetään, että sen vallanjako- ja päätöksentekojärjestelmän uudistaminen on edelleen levällään ja kun käytössä oleva vanha järjestelmä on tarkoitettu pienin korjauksin kuuden maan yhteisölle eikä suinkaan 25 maan kokoonpanolle?
Odotukset vievät tässäkin samaan suuntaan. Unionin päätöksentekokyky ei tule säilymään (edes) nykyisellään, vaan se tulee menettämään tehokkuuttaan jo yksin sen takia, että uudet jäsenmaat eivät ole tottuneet vanhojen tavoin monenkeskiseen yhteistyöhön päätöksenteossa. Tarvitaankin ehkä muutaman vuoden mittainen "harjoittelujakso".
Toisekseen, yhteisten arvojen sijasta tänään on avainsana kansallishenki. Poliitikkojen päähuomio kohdistuu kansallisiin etuihin eli oman maan julkiseen talouteen, hyvinvointivaltioon ja työttömyyteen.
Samalla unionin kehitys uhkaa hidastua, mutta vanhan polkypyörävertauksen mukaisesti välttämätön liike saattaa jatkua jollain "uudella" alueella.
Yhtä selvältä kehityspiirteeltä näyttää jäsenmaiden epätasa-arvoistuminen. Se pilkahti esimerkiksi uusien maiden komissaariehdokkaiden hieman alentuvan tuntuisena kohteluna EU-parlamentissa. Se on kaikunut selvästi esimerkiksi Ranskan diplomaattisissa munauksissa.
Se näkyy työvoiman vapaalle liikkuvuudelle asetetuissa siirtymäajoissa, jotka ovat omiaan luomaan unioniin toisen luokan kansalaisia.
Ja sopii kysyä, suhtaudutaanko esimerkiksi Suomessa tasavertaisesti niin sanottuihin kaalimaihin.
Tosiasiaksi jää, että tulokkaiden kykyä saavuttaa taloudellisesti vanhat ja rikkaat maat arvioidaan jopa kymmenissä vuosissa. Unioni on ennen muuta talousyhteisö, jonka sisään siirtyy syvä elintasokuilu.
Tulevat jäsenmaat esimerkiksi lisäävät unionin bruttokansantuotetta vain viisi prosenttia, mutta ne saanevat - liittyessään joskus tulevaisuudessa rahaunioniin - enemmän äänivaltaa kuin mikä on joidenkin vanhojen maiden kylmien etujen mukaista.
Onkin jopa spekuloitu ajatuksella, että suuret EU-taloudet ja jotkut muut loisivat myöhemmässä vaiheessa keskenään "uuden EU:n" vastaamaan globaaleihin haasteisiin paremmin kuin vanha, hidas ja jäykkä sisämarkkina-EU tekee.
Yhtä omituiselta saattaa kuulostaa ajatus unionin suurvaltakolmikon - Saksan, Ranskan ja Britannian - muodostamasta "direktoraatista", joka jo kokoontuu omassa porukassaan, mutta joka voisi ryhtyä laatimaan muille jäsenmaille valmiita ratkaisuehdotuksia.
Suuret vallat ovat havahtuneet huolestuttavaan todellisuuteen, jossa unioniin on tulossa suuri joukko pieniä maita, joilla on todellista vaikutusvaltaa. Teoriassa onkin asetettu kysymys, pysyisikö niiden avantgarde- tai pioneeriryhmä unionin sisällä vai suuntaisiko se kohti "uutta EU:ta".
Pidetään myös mahdollisena, että unionissa on tulevaisuudessa Emun ja Schengenin lisäksi muitakin ytimiä tai painopistealueita, ja jäsenmaiden kyvyt, eivätkä pelkät halut, rajaavat niiden mukanaoloa kussakin.
Esimerkiksi vapun jälkeen ollaan tilanteessa, jossa enemmistö maista on valuuttaunionin ulkopuolella, eikä tilanne muutu kovin nopeasti.
Huippukokousten eli valtionpäämiesten muodostaman Eurooppa-neuvoston rooli näyttää korostuvan edelleen komission kustannuksella. Tämä voimistuva hallitustenvälisyys merkinnee myös sitä, että kun kunkin 25 presidentin tai pääministerin 10 minuutin mittaiset puheet kestävät yhteenlaskien 4,5 tuntia, niin käytäväpolitikoinnin ja keskinäisten sopimusten merkitys kasvaa.
Kyse tulee olemaan yhä useimmin siitä, ketkä löytävät toisensa sen sijaan, että ratkaisut tapahtuisivat päivällispöydässä. Henkilökemiat nousevat yhä tärkeämmiksi.
Samalla EU-gurut huomauttavat, ettei ole olemassa esimerkiksi mitään pienten valtioiden blokkia, vaan sellaisten aikaansaamiseksi yksittäisissä asiakysymyksissä pitää nähdä runsaasti vaivaa.
Unionilta ei tule puuttumaan kovien kädenvääntöjen aiheita. Yksi niistä on, minkälaisen hyvinvointivaltiomallin uudet jäsenmaat valitsevat - amerikkalaisen vai jonkun eurooppalaisen variaation. Amerikkalainen malli antaisi niille ilmeisen kilpailuedun, mutta se on jo nostattanut vastalauseita.
Todellinen vääntö tullaan vielä näkemään unionin seuraavasta budjettikehyksestä (2007-2013) ja sen alue- ja rakennetuista. Ja uusi perustuslaillinen sopimus saattaa vielä kaatua joissakin maissa, jotka jäisivät siten sen ulkopuolelle.
Entä onko yhteisellä ulko- ja turvallisuuspolitiikalla tulevaisuutta tällaisessa joukossa, johon on juuri liittymässä esimerkiksi sekä erittäin amerikkalaismielisiä että samalla hyvin Venäjä-kriittisiä maita?
Mielipiteet jakautuvat. Yhden kannan mukaan tulee olemaan entistä vaikeampaa ellei peräti mahdotonta luoda tällaisessa intressijoukossa olennaista yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Toisen kannan mukaan integraation eteneminen edellyttää liikettä jossakin, ja yhteisyyttä voi löytyä juuri YUTP:stä, koska se ei edellytä valtavasti rahaa.
Uusilla pienillä mailla lienee lisäksi tarvetta osoittaa sopeutumista joukkoon. Ne voivat myös - kuuluessaan EU:hun sekä Natoon - oppia hyödyntämään Venäjä-tietämystään positiivisesti samalla kun ne ovat mitä uskollisimpia transatlantisteja.
Suomi on pitänyt itseään siltana Venäjälle, mutta erityisaseman säilyttäminen saattaa vaatia tulevaisuudessa lisää tsemppiä. Sisään on tulossa miljoonia venäjää puhuvia ja suuri määrä Venäjä-asiantuntemusta, joka uhkaa pukata suomalaisia kauemmas sivuraiteelle. Venäjä-osaamisen painopiste voi siirtyä etelämmäs.
Jotkut ovat haaveilleet suomalaisille perinteisestä neuvottelijan/sovittelijan roolista uuden EU:n läntisten ja itäisten jäsenmaiden sekä atlantistien ja europeanistien välillä.
Tuorein versio on pragmaattisen sillanrakentajan rooli uusien jäsenmaiden ja Venäjän välissä.
Haastattelut: Peter Ekholm, Sitran Eurooppa 20 -projektin johtaja, Jyrki Käkönen, Tampereen yliopiston Jean Monnet -professori.