Kirjoittaja kuuluu Kalevan nuorten kirjoittajien ryhmään.
Lasinen lava, kaksi naista hiljaa tanssien, välillä toisiinsa tukeutuen. Parvelta nousee mustapunaiseen aasialaiseen asuun pukeutunut hahmo, toisaalla neljän metrin korkeudessa munanmuotoisessa häkissä toinen tanssija.
Lähtöasetelma on Maria Ruostepuron taiteellisesta opinnäytetyöstä viime keväällä, jolloin hän valmistui 240 opintoviikon ja Englannissa koreografiaopinnoissa vietetyn vuoden jälkeen Turun taideakatemiasta teatteri-ilmaisun ohjaajaksi.
Entropia, mykkäooppera. Idea lähti Marian kiinnostuksesta sairaan ja terveen mielen depattiin, vastakkainasetteluun. Uteliaisuudesta mielen ja psyykeen rakenteeseen.
Maria luotti intuitioonsa ja käytti koulun tuen sekä resurssit hyväkseen ja rakensi teemasta naiseus intensiivisen tarinan ylivallasta, dynamiikasta, valtataistelusta, naisparista.
Entropia on fysiikan määre, joka tarkoittaa epäjärjestyksen määrää systeemissä, tutummin kaaosta. Teoksena Entropia hämmentää eikä sitä pysty lokeroimaan tiettyyn muottiin. Esitys koostuu kolmesta yhtä tärkeästä osasta, tekstistä, musiikista ja visuaalisuudesta, jotka tukevat toisiaan koko näytelmän ajan ja jotka kaikki kolme yleisö tarvitsee ymmärtääkseen kokonaisuuden.
Koska tanssin kieli on Marialle oleellinen tapa työskennellä, oli se luontainen valinta myös opinnäytetyön kerrontakieleksi. Ensi-iltansa 13. toukokuuta saaneesta teoksestaan Maria on ylpeä. Kun häneltä kysytään onko teos omaelämänkerrallinen hän vastaa kieltävästi, mutta myöntää naisissa olevan myös omia piirteitään ja uskoo, että tämänkaltaisessa työssä on lähes mahdotonta asettaa itsensä täysin ulkopuolelle.
Negatiivisesta kritiikistä kysyttäessä Maria hymyilee ja kertoo ettei se lannistanut. Hän sanoo nimenomaan "huonon" kritiikin opettavan. Hyvä kritiikki tuntuu aina hyvältä, mutta se kasvaa lopulta taakaksi, hyvästä kritiikistä pitää osata päästää myös irti, eikä vain ratsastaa sillä.
Ainoa mitä hän sanoo, on pettymys siitä ettei kriitikko kyennyt avautumaan teokselle. Teos on Suomessa tyyliltään vielä uudehkoa, mutta esimerkiksi Keski-Euroopassa tällaista fyysistä teatteria on tehty jo yli sata vuotta tanssin kentällä.
Marian mielestä kriitikon linja oli "huono, en tykännyt". Ilmaan jäi kysymys "miksi et?" Vaikka katsojakokemus on jokaisen oma ja vapaa, ammatikseen kritisoivan tehtävä on analysoida teosta ja asettaa se kontekstiin.
Kysyttäessä, miltä ensi-illan jälkeen tuntui, Maria kuvailee tunteitaan hyvin kauniisti ja seesteisesti. Esityksen lopussa, kun valot hiipuvat ja lava hiljenee, ei yleisön taputus ala, vaan kaikki ovat hiljaa. Tunnelma on maagisen harras, hauras. Myös Maria työryhmineen katsoo vain hiljaa toisiaan, ja pikkuhiljaa yleisö alkaa taputtaa, ja tunnelma raukeaa.
Maria sanoo, ettei koskaan voi tietää, miten yleisö reagoi teokseen, mutta on onnellinen siitä, miten yleisöstä tuli osa esitystä, miten yleisö kulki tämän matkan näiden naisten kanssa. Yleisöstä tuli osa teosta. Ja se jos jokin oli parasta palautetta.
Anna Annunen