Venäjällä sisäministeriö kutsuu ilmiötä virallisissa tiedonannoissaan ei-traditionaaliseksi seksisuhteeksi.
Ehkä jo arvaattekin, mitä se tarkoittaa. Perinteettömyyttä.
Rikoslain mukaan vähemmistön edustaja voi saada kolme kuukautta vankeutta, mikäli hänen tekemisensä näyttävät homokulttuurin levittämiseltä.
Jos erehtyy näyttämään perinteettömältä tyypiltä kadulla kävellessään, joutuu linnaan. Venäjällä saa esiintyä julkisesti ainoastaan perinteisin menoin.
Eikä laki koske pelkästään syntyperäistä venäläistä. Perinteetön mikä perinteetön.
Poliisilla on valta karkottaa lakia rikkoneet ulkomaalaiset. Ensin kuitenkin ollaan kaksi viikkoa putkassa.
Ei-traditionaalisuus olisi kaikessa hupaisuudessaan mahtava vitsin aihe, ellei se olisi todellisuudessa niin hirvittävä.
Kesäkuussa säädetty lakipykälä tekee vähemmistöstä henkipaton. Se on tarkoituskin.
Venäjä on oudoilla teillä. Hankala sanoa, miten oudoilla.
Sillä periaatteessa Venäjä on eurooppalainen maa. Se pystyy ylpeilemään syvällisellä kirjallisella sivistyksellään ja tieteen saavutuksilla.
Venäläinen homofobia lienee perua Neuvostoliiton ajoilta, jolloin kansakunta opetettiin vieroksumaan erilaisuutta. Perinteettömyyden kieltämisellä on vankka perinne.
Maan parlamentti hyväksyi lain raikuvalla enemmistöllä.
Lakia on jo sovellettu. Keskiviikkona poliisi takavarikoi pietarilaisesta taidegalleriasta taulun, joka virkavallan silmiin näytti ihan homolta.
Ilman Moskovan yleisurheilun MM-kisoja ennakkoluuloinen laki olisi saattanut jäädä suurelta yleisöltä huomaamatta.
Kiitokset vaan ruotsalaiselle korkeushyppääjälle, joka nosti aiheen esille kynsilakallaan.
Olympialiike ei tahtoisi urheilijoiden ottavan kantaa tällaisiin ”maan sisäisiin” asioihin.
Kansainvälisen olympiakomitean KOK:n säädösten mukaan politikointi on urheilun areenoilla kielletty.
Kielto on historiallisessa mielessä ymmärrettävä: olympialaiset kärsivät 1970- ja 80-luvuilla typeristä boikoteista.
Mutta maailma on muuttunut, ainakin jonkin verran.
Hikeä purskahteleva urheilu on myös yhteiskunnallista toimintaa. Senttien ja sekuntien ohella kentällä näkyvät arvot. Niitä katsoo ja kommentoi television kisalähetyksiä seuraava maailma.
Urheilu on Venäjän kaltaisissa demokratioissa raakaa valtapolitiikkaa.
Yksinvaltiaat tarvitsevat suuria kisatapahtumia ympärilleen. He kiillottavat törkyistä kuvaansa kansainvälisillä kanavilla, tarjoavat porkkanaa aaseille.
Venäjän presidentti Vladimir Putin ottaa hyödyn irti Sotšin olympialaisista helmikuussa.
Valko-Venäjän presidentti Aljaksandr Lukashenka hakee sulan hattuunsa jääkiekon MM-kisoissa keväällä.
Yhtäkkiä en muista, milloin nämä kaverit olisivat olleet edistämässä ihmisoikeuksia ja tasavertaisuutta, olympialiikkeen peruskirjassaan hellimiä arvoja.
KOK:n olisi syytä ymmärtää, että vähemmistöä syrjivän lain kritisoimisessa ei ole kyse politiikasta vaan ihmisoikeuksista.
Kun yhden ihmisryhmän toimintavapautta rajoitetaan lakiteitse, heitä saa avoimesti vihata.
Mitä olympiaetiikan vastaista vihan vastustamisessa on?
Ja jos on, niin eikö olisi reiluinta sulkea kaikki vähemmistöt tykkänään olympiakisoista? Onhan näitä listaksi asti.
Vasenkätiset, viiksekkäät, kaljupäiset, sinisilmäiset, puhevikaiset... Saisimme kertaheitolla puhtaan urheilujuhlan.
Huoli ihmisoikeuksista on oikeutettua, ei hörhöilyä.
Vähemmistöjä syrjivä maa on lopulta hankala paikka elää myös enemmistölle.
Mikäli enemmistöä on olemassa. Jokainen kuluu johonkin vähemmistöön.