Olympiarenkaita on viisi, yksi jokaiselle asutetulle mantereelle: Eurooppa, Aasia, Afrikka, Australia ja Amerikka. Amerikalle riittää yksi rengas, vaikka olemme tottuneet jaotteluun Pohjois-Amerikan ja Etelä-Amerikan välillä. Muitakin käsitteitä, kuten Latinalaista ja Keski- tai Väli-Amerikkaa, viljellään taajaan.
Yhdellä Amerikalla on arkikielessä tai hengennostatuspuheissa rajatumpi merkitys. Se merkitsee vain sen Yhdysvaltoja, maailman keskeisintä maata, mikä myös risoo. Siksi espanjaksi ja portugaliksi yhdysvaltalaisista puhutaan usein “pohjoisamerikkalaisina”. Näin tekemällä tosin unohdetaan ainakin Kanada ja maantieteellisesti Meksiko sekä jopa Keski-Amerikka.
Määritelmät heijastavat myös poliittisia tarkoitusperiä. Suomelle on ollut olennaista olla pohjoismaa ja osa poliittista Eurooppaa. Praha oli keskellä Keski-Eurooppaa 1919 ja 2019, mutta 1969 se kuului Itä-Eurooppaan.
Mitä vaadittaisiin, että olympiarenkaan ja arkikielen merkitykset yhtyisivät? Kaksi muuttujaa ovat ylitse muiden: Yhdysvaltain into tai intressit ja muiden maiden luottamus niihin. Kumpaakaan ei ole aina riittänyt.
Ajatus yhtenäisestä Uudesta maailmasta on ainakin yhtä vanha kuin Espanjan alaisuudesta itsenäistyneet tasavallat. Lähes kaksisataa vuotta sitten Simón Bolívar ehdotti muille pallonpuoliskonsa Espanjan vastaisille vapaustaistelijoille, että he perustaisivat yhden suuren tasavallan. Haave yhteydestä ei kuollut Bolívarin mukana, vaan kasvoi ja 1900-luvun alkupuoliskolla meksikolaistaiteilija Diego Riverasta muodostui Yhdysvaltoihinkin ulottuvan panamerikkalaisuuden henkilöitymä.