Ei nyt sentään ihan mahdottomia. Ei tänä hiihtourheilun uutena aikakautena sentään joka arvokisapäivänä suomalaismitaleita juhlita.
Huonoa tuuria osui kohdalle senkin edestä. Yhdistelmähiihdossa Matti Heikkisellä oli vaikeuksia Exel-merkkisten sauvojensa kanssa. (Mainittakoon merkki nyt, kun on tapana kehua suksimerkkiäkin hyvänä päivänä).
Sami Jauhojärvi pelasi itsensä pussiin ja pyllähti välillä kinokseenkin. Paukkuja ei ollut korkeammalle, yritystä kyllä.
No entäs sitten nuori herra Anssi Koivuranta: jo toisen kerran neljäs. Ei tuulen, vaan suksen takia.
Suomalaissuksien huono luisto herättää paljon kysymyksiä. Eikö välineitä ole testattu tällaisissa olosuhteissa riittävästi vai eikö urheilijoiden kalustepakissa yksinkertaisesti ole tällaiselle märälle pöpperökelille sopivia suksia?
Huoltoryhmän päälle on turha sontaämpäriä kaataa: huolto on tehnyt erinomaista työtä muun muassa Aino-Kaisa Saarisen suksien kanssa, oli kyse sitten vapaan tai perinteisen hiihtotavan suksista. On löytynyt pitoa ja luistoa.
Yhtä tärkeä tekijä suksen hiihdettävyydessä on pohjan pidon/luiston lisäksi suksen rakenne. Sen pitää olla urheilijan painoon ja potkuun nähden juuri optimaalinen, jotta potku vie eteenpäin parhaalla mahdollisella tavalla.
Matti Heikkinen valitsi mitalihiihtoonsa jäykimmän mahdollisen parin, kun muuten ei isoja eroja testattujen suksiparien välille löytynyt. Se oli onnistunut päätös.
Joko Koivuranta valitsi väärin tai sitten oikeita suksia moiselle kelille ei ollut.
Liberecin MM-kisojen ensimmäinen viikko on sätkitty, ja kasassa on yksi kulta ja kaksi pronssia. Toiselta viikolta jotain voi odotella yhdistetystä ja naisten hiihtomatkoilta. Mäkihyppy on vähän siinä ja siinä.
Myönteiset uutiset helpottaisivat tätäkin työtä. On turhauttavaa muotoilla valmentajien ja urheilijoiden käyttämää kieltä perhelehteen sopivaksi.