Kun vuosi vaihtuu, tehdään lupauksia. Perinteisimmät näistä koskevat laihduttamista, herkkulakkoa tai sitä, montako päivää aikoo olla ilman alkoholia. Joku saattaa aloittaa uuden harrastuksenkin.
Koska uuttavuotta juhlitaan joulun ajan keskellä, en ole oikein koskaan mieltänyt, että siitä alkaisi uusi ajanjakso elämässä. Toisin on syksyn kanssa.
Kun kesä päättyy, se pysäyttää. Poissa on lämpö, vastaleikatun nurmikon tuoksu, keveä mieli ja levollisuus.
Hetki menee surkutellessa lyhyen, ihanan vuodenajan perään. Nytkö se jo taas päättyi, vaikka suunniteltuja ja haaveiltuja kesäjuttuja jäi vielä paljon tekemättä ja kokematta. Tovi menee siihen, että hyväksyy kiireiset aamut, jolloin lapsille täytyy pukea muutakin kuin lippalakit.
Ystäväni mielestä kesä päättyy aina Qstockiin. Naureskelin hänelle. Sehän on vielä heinäkuuta. Sen jälkeen on vielä paljon kesää jäljellä – kokonainen elokuu.
Hymy hyytyi, kun sää viileni tänä vuonna dramaattisesti festareiden jälkeen sunnuntaina. En ole vielä valmis.
Eräs toinen ystäväni rakastaa syksyä yli kaiken. Hänen mielestään luonto ei kuole, vaan herää eloon kaikkine väreineen. Ajatus on kaunis, mutta hän ei asukaan ikuisen vastatuulen Oulussa, jossa ei tunneta käsitettä ”tyyni”. Meillä tihkusade tarkoittaa usein jäätäviä tikareita, jotka nipistävät ihoa, ei virkistävää tai ilmaa puhdistavaa vesisadetta.
Kun surutyö on ohi, voi ryhtyä täyttämään kalenteria, joka kenties lojui puolet kesästä keittiön tasolle kerätyssä lehtipinossa. Vähitellen huomaa, että on elämää kesän ulkopuolellakin.
Juoksulenkkisäät ovat parhaimmillaan, kun mittari näyttää nippa nappa 10 astetta. Asunnon lämpötila on miellyttävämpi nukkumiseen kuin kesähelteillä. Ja pimeissä illoissa on oikeastaan tunnelmaa. Täytyy siis vain käydä läpi kaikki surun vaiheet alun sokista epäuskoon ja vihaan, kunnes lopulta sopeutuu, koska ei muuta voi. Ensi vuonna uudestaan.
Vielä on kesää jäljellä, laulaa Mamba. Mutta älä sinä turhaan elättele toiveita. Parempi vain sopeutua.