Kun perheeseen odotettu lapsi syntyy kuolleena, se on mullistaa perheen elämän kertaheitolla. Musertava suru koskettaa niin lapsen isää kuin äitiäkin.
Oulun yliopistollisessa sairaalassa sairaalapastorina työskentelevä Hannele Lusikka kohtaa perheitä tällaisessa surussa lähes viikoittain. Hän tietää, että surusta toipuminen ottaa aikansa ja vaatii voimia.
”Kun oma suru ja väsyminen tulevat yhtä aikaa toisen surun kanssa, se on parisuhteen suuri koetinkivi”, Lusikka sanoo.
Lusikka kertoo, että miehet ja naiset kokevat surun eri tavalla. ”Usein naisen suru tulee aiemmin, jolloin mies ottaa kannattelijan ja tukijan roolin. Miehen suru lähtee liikkeelle myöhemmin. Tässä erilaisuudessa on mielestäni myös jotain siunauksellista”, Lusikka sanoo.
Työnsä puolesta useita sururyhmiä vetänyt sairaalapastori tietää, että pariskunnat tulevat ryhmiin yhdessä. ”On hyvin poikkeuksellista, että ryhmään tulisi vain toinen puoliso. Ryhmässä asioita voidaan sitten käsitellä pienemmissä porukoissa”, hän sanoo.
Suomessa on käytäntö, jonka mukaan kaikki yli 22-viikkoiset tai yli 500 grammaa painavat lapset haudataan aina. Kuolleena syntyneelle lapselle voidaan järjestää tavalliset hautajaiset, jonka jälkeen pieni vainaja tuhkataan.
Sunnuntain Kalevassa oululainen opettaja Maria Portaankorva kertoo oman selviytymistarinansa. Vuonna 2004 hänen raskautensa päättyi kuolleen lapsen synnyttämiseen. Perheen suru oli musertava, mutta surusta huolimatta elämä jatkui.
Nyt Maria Portaankorva on kolmen terveen lapsen äiti.