Suomenkin lehdissä on ollut pikku-uutisia elokuvasta, jonka aihe on ilmaistu jo nimessä: 11. syyskuuta. Kysymys on yhdentoista elokuvantekijän pienistä elokuvanovelleista tai -dokumentaareista, jotka purkavat heidän suruaan tai neuvottomuuttaan mielettömän rajat rikkoneen terrori-iskun äärellä. Mukana on suurin piirtein kaikkien maanosien tekijöitä, joten teos on edustaa jossain merkitsevässä mielessä "koko maailmaa".
Yritys ja siihen sisältyvä tehtävänmääritys on tärkeä toisestakin syystä. Olen itsekin yrittänyt näillä samoilla palstoilla vuosi sitten eritellä sitä, miten rajusti ja melkein toivottoman syyllisesti elokuva kietoutui terrori-iskun syy-yhteyksiin.
Robert Altman, yksi Yhdysvaltojen merkittävimmistä moderneista ohjaajista, meni niin pitkälle että korosti avoimesti Hollywoodin aivottoman toimintaviihteen virittävää ja esikuvallista vaikutusta. Mene ja tiedä.
Itse ostin vuosi sitten lokakuussa Lontoosta Liekehtivä torni -nimisen katastrofielokuvan, josta alettiin heti tragedian jälkeen puhua järkyttävän lähelle osuvana tapahtumaluonnoksena. Palasin kotiin ja totesin että dvd-levyssä oli yhdet vieraskieliset tekstit. Arabiaa.
Episodielokuva todistajalausuntona
11. syyskuuta dramatisoi elokuvan roolin ja mahdollisuudet toiseen suuntaan.
Se on todistuslausunto, jota ei voisi ilmaista millään muulla keinoin kuin juuri elokuvan avulla. Episodielokuvat ovat usein surullinen kokemus, koska ainakin muutamat jaksot niissä laskevat tasoa usein surullisessa määrin.
Ei tässä, hämmästyttävää kyllä. Yksi huolestuttavimpia terroriteon jälkeisiä ilmiöitä on ollut Yhdysvaltojen tietynlainen eristäytyminen ja epäluuloisuuden kasvaminen epätodennäköisiin mittoihin.
Muuan hiljattainen merkki tästä on Iranin suurimman elokuvantekijä Abbas Kiarostamin viisumijupakka: häntä ei päästetty New Yorkin elokuvafestivaaleille.
Samoista syistä yhdysvaltalaiset katsojat eivät saa nähdä tätä elokuvaa.
Aloitankin siis Iranista.
Samira Makhbalbaf on hyvin nuori ohjaaja, jonka ensimmäistä, vain 17-vuotiaana ohjaamaa elokuvaa epäiltiin hänen ohjaajaisänsä kovastikin tukemaksi yritykseksi, kunnes seuraavat elokuvat ovat sitten täysin vakiinnuttaneet tytön itsellisen maineen.
Tässäkin tunnelma on vahva. Ollaan koulussa, pikkulapset hyörivät, ja opettaja alkaa selostaa että maailmassa on ollut tärkeä tapahtuma. Lasten arvaamisesta ei tule mitään. Joku puhuu rikkinäisestä kaivosta, toinen hiljattaisesta tapaturmasta. Lasten viattomuus ja kyvyttömyys hahmottaa aivan liian isoa asiaa on valotettu hiljaisen humoristisesti. Ja jostain taustalta nousee aihe, joka kertautuu eri muodoissa muillakin: Jumala on hiljaa - miksi.
Elokuvantekijät ovat selvästi vakavoituneet.
Marttyyrin
äidin tuska
Intialaisen Mira Nairin episodi vie kamerat New Yorkiin, ja hänen episodissaan rekonstruoidaan todellinen tapahtumasarja.
Muslimipoika on kadonnut, ja nyt hänen äitinsä kimpussa ollaan: poikaa epäillän, kuten ilmeisesti melkein ketä tahansa muslimia melkein rasistisella perusteellisuudella. Prässi syvenee, naapurit vaikenevat ja lakkaavat tervehtimästä - ja sitten etsintäkuulutetun pojan tarina yhtäkkiä selviääkin.
Hänen ruumiinsa tunnistetaan kaksoistornien raunioista. Pojasta on nyt tullut marttyyri, mutta äidin tuska tuskin muuttuu muuksi.
Elokuva paljastaa tässä korvaamattomuudensa monimutkaisten inhimillisten yhteyksien tallentajana. Tässä on dokumentoitu pienistä hetkistä lähtien surun ja vimman tila sekä ajatusprosessien herääminen. Ihmisen on kriisin hetkellä päästävä realistisesti ja ikäviäkään asioita kaihtamatta perusasioihin. Yksiviivaiset selitykset voivat vain ahdistaa.
Bin Ladenille kaksoisolento
Burkina Fason tunnetuin ohjaaja Idrissa Oudriago, Sodankylän ensimmäisen vuoden vieras, on toteuttanut mainion pienen komedian.
Uutinen tulee torille ja lehtipoikiin sitä myöten vauhtia, varsinkin kun Bin Ladenin päästä luvattu käsittämätön dollaripino julkistetaan ja kun heidän näköpiiriinsä astuu etsityn ukon ilmiselvä kaksoisolento.
Tyypistä kasvaa jonkinlainen negatiivinen Kristus-hahmo, jonka etsijöiden kiihtymys ei tunne rajoja.
Bin Laden, tule takaisin! huutavat lapset vielä silloinkin kun lentokenttävirkailija estää heitä seuraamasta kaksoisolentoa transithalliin saakka. Kaikki on suhteellista, ja samalla kun voimme hymyillä afrikkalaisille pikkupojille, meidän olisi luultavasti hyvä katsoa peiliin ja tarkastella myös omia asenteitamme suhteessa esim. juuri Osama Bin Ladenin persoonaan.
Kaksi herätti suuttumusta
Kaksi episodia on herättänyt erityistä riitaa tai jopa suuttumusta.
Egyptiläisen Yussef Chahinen - Sodankylän vieras neljä vuotta sitten - jakso on omakuva, jossa kovasti Chahinen oloista hahmoa tulkitsee näyttelijä.
Päähenkilö peruuttaa lehdistotilaisuutensa. Hän ei salaa hämmennystään. Jossain taustalla nähdään tietokoneruutu: kaksoistornit palautuvat pystytilaan virtuaalitodellisuudessa. Mutta taiteilija ei elä sellaisessa, ei varsinkaan egyptiläinen, jolle virtuaalitodellisuuden uni on perinjuurin vieras.
Chahine ilmaisee ajatuksiaan suoraan ja jopa rajusti: tragedia ei ole oikeutettu, mutta miten hän voisi myöskään salata sitä että yhdysvaltalaisten monet teot ja heidän politiikkansa yleislinja on ollut lähi-idän asukkaan kannalta repivää ja ahdistavaa. Kuolema, yhtä väkevä seikka missä vain, tasoittaa asetelmat.
Chahinen elokuva loppuu Arlingtonin sotilashautausmaalle.
Englantilainen Ken Loach signeeraa merkitsevimmän mutta myös ehkä agressiivisimman episodin.
Kuvassa on chileläinen emigrantti, joka alkaa hiljaisin äänensävyin puhua yhdysvaltalaiselle kohtalontoverilleen. Hän haluaa muistuttaa, että heillä on nyt yhteinen kokemus, 11.9.
Sehän oli päivämäärä, jolloin laillisesti valittu presidentti Salvador Allende syöstiin vallasta. Suunnitelman takana oli Pentagon, joka ei sitä paitsi enää edes välitä olla osuudestaan mitenkään häveliäs, aivan kuin tällaiset rikokset vanhenesivat.
Näistä lähtökohdista ja rikasta arkistomateriaalia käyttäen Loach etenee kuvaamaan maailmaa, jossa "etunäkökohdat ovat tärkeämmät kuin demokratia".
Hän rakentaa elokuvastaan merkitsevän mentaalisen koneiston, joka laukaisee elokuvan keinoin hirveät muistot 300 000 uhrista ja tapahtumasarjasta, josta käytetty nimi "kuoleman karavaani" on enemmän kuin sopiva.
Loachin suuri ansio on se että hän kytkee poleemisen lähtökohtansa laajempaan yhteyteen eikä kadota tuntumaa siihen tunnejärkytykseen jonka syyskuun 11. vuosimallia 2002 hänessäkin on herättänyt.
11 kannanottoa
Jugoslavian, Meksikon, Israelin, Japanin ja Yhdysvaltojen kuvat ja näyt täydentävät kokonaisuuden. Pääosassa on sota joka ei ole tosiasiallisesti katkennut koskaan ja joka koskee kaikkia.
Siinä ei voi olla voittajia, "eikä ole olemassa tervettä sotaa", kuten japanilainen Imamura episodissaan tiivistää.
Maailman kaaos, kokemuksiemme yksilöllisyys, yleinen ja yhteinen kärsimys ja sen todellisuus, joka on aina käsittämätön ulkopuolisen kannalta: 11 vastuullisen taiteilijan kannanotto, 11 syvästi tuntevaa ihmisen ääntä.
