Jos edes aikuiset eivät tiedä, että on olemassa tekniikoita, joilla onnettoman avioliiton voi pelastaa tai tylsän työn vaihtaa unelmien työhön, miten lapset voisivat oppia nämä asiat?
Kysymyksen esitti toimittaja Mari Rasimus blogissaan.
Miksei koulujen opetussuunnitelmassa ole oppiainetta, joka todella opettaisi meitä käytännössä elämään?
On aineita, jotka opettavat elämästä, muttei sitä, miten esimerkiksi käyttäytyä ihmissuhteissa, miten toteuttaa unelmansa, asettaa päämääriä, luoda uusia ihmissuhteita, ja miten löytää elämänsä tarkoitus.
Nyt on painavaa painettua sanaa, ajattelin. Blogissa liikutaan positiivisen psykologian ytimessä.
Tieteenalan opintoja suoritettuani olen yhä enemmän vakuuttunut siitä, että positiivisen psykologian tarjoaman tiedon ja opin tulisi kuulua jo yläasteen, vähintäänkin lukion oppimäärään.
Onneksi positiivisen psykologian voimaa ja oppeja hyödynnetään koko ajan enenevissä määrin positiivisen pedagogiikan kautta.
Positiivisen psykologian eli ”hyvinvoinnin tieteen” tutkimus painottaa oppi-isä Martin Seligmanin kehyksen mukaisesti, että ihmisen hyvinvoinnille ja onnellisuudelle tärkeimpiä seikkoja ovat 1) ihmissuhteet 2) merkityksellisyyden kokemus 3) myönteisyys 4) aikaansaaminen ja 5) uppoutuminen, kuten työn imu ja flow-tilan kokemus.
Useat tutkijat lisäävät listaan myös elinvoimaisuuden, eli omasta kehosta huolehtimisen ja keho–mieli-yhteyden ymmärtämisen.
Pysähdy hetkeksi listauksen kohdalle, miten osa-alueet toteutuvat sinun elämässäsi?
Vaikka positiivinen psykologia saattaa kuulostaa vain unelmien hattaroilla leijumiselta, huomioi se todellisuudessa negatiivisetkin tunteet elämään kuuluvina tarpeellisina tunteina.
Kyse on siitä, kuinka käsittelemme negatiivisia tunteita, kohtaamme konfliktit ja vastoinkäymiset ja kuinka niistä selviämme.
Kuinka osaisimme keskittyä murehtimisen sijaan positiivisiin asioihin ja kiitollisuuteen, kuitenkaan negatiivisia tunteita tukahduttamatta? Kuinka osaisimme olla onnellisia?
Kunpa tätä opetettaisiin jo yläkoulussa.