Hiihdon MM-kisat ovat alkaneet Suomen osalta mollivoittoisesti.
On kaatunut mies ja toinenkin. On katkennut sauva ja mitalisauma.
Kun epäonnekkaiden sattumusten jälkeen taas miettii huippu-urheilun syvintä olemusta, voi yllättyä.
"Peli" on todella raakaa.
Sekunnin sadasosat voivat muuttaa kaiken, on siihen oma syy tai ei. Toinen voi kaatua eteen, yksi voi pettää koko joukkueen, alle voi sattua väärät voiteet.
Hiihtäjä Risto Hakolan sanat kuvaavat tilannetta enemmän kuin hyvin:
"Elämäni tärkein päivä meni ny", Hakola sanoi kaaduttuaan viestissä hyvissä asemissa.
No, totta kai supliikkimies Hakolan kommentissa oli ylimääräistäkin dramatiikkaa. Tietysti oli.
On helppo ennustaa, että aika muuttaa hänen käsityksensä elämän tärkeimmästä päivästä.
Mutta takaisin Hakolan "vatutukseen".
Kotisohvalla ei voi ymmärtää, millaiselta tuntuu menettää mitali – tai toisaalta miltä maailmanmestaruus maistuu.
Kysehän on urheilijan vuosikausien työstä: vaikeuksista ja vammoista, rahapulasta, yksinäisyydestä, epävarmuudesta, peloista...
Ja tietysti matkalla on ollut myös hauskuutensa, mahdollisuutensa, unelmansa, palkintonsa, ystävyyssuhteensa ja monelle myös elantonsa.
Huippu-urheilu on oma elämäntapansa.
Maailma, jonka oikeasti tuntee vain hyvin harva, siinä itsekin mukana elänyt.
Tämä kaikella kunnioituksella meitä kaikkia muita ”tietäjiä” kohtaan.
Oma lukunsa on urheilusuoritusten julkisuus.
Jos mokaa isoissa kisoissa, miljoona suomalaista näkee ja tuomitsee.
Mieleen muistuu jääkiekkoilija Mika Niemisen ratkaiseva epäonnistuminen MM-finaalin rankkarikisassa 1994.
Kun Suomi vuotta myöhemmin voitti ensimmäisen mestaruutensa, sama Nieminen oli kultajoukkueessa.
Harmi, että sen muistavat paljon harvemmat kuin sen ”käsittämättömän surkean rankkarin”.
Sovitaanhan, ettei Hakolalle käy samoin. Unohdetaan mieluummin "elämän tärkeimmän päivän" kompurointi kuin ne onnistumiset.