Ekofeminismi painottaa luonnon ja ihmisten yhteyttä, verkostoa, jonka osa ihminenkin on. Kestävämmän luontosuhteen pohjana pidetään yhteenkuuluvuuden, moninaisuuden ja samaistumisen kautta syntyvää elämän kunnioitusta.
Tavoitteena on, että naisten ja miesten väliset suhteet ja ihmisen ja luonnon suhde muodostetaan uudelleen. Ekofeminismin keskeisin tehtävä on luonnon ja kaikkien ihmisten vapauttaminen kahlitsevista ja alistavista rakenteista, muutoksen tuominen ideaalin kautta käytännön tasolle.
Ekofeminismi-termiä käytti ensimmäisen kerran ranskalainen kirjailija Francoise d´Eaubonne vuonna 1974. Liikkeeksi ekofeminismi kehittyi 1980-luvulla USA:ssa. Ekofeminismin sisäiset suuntaukset tarjoavat eri malleja, joilla useat vastakkainasettelut, kuten ihminen/luonto voidaan purkaa. Ekofeministisiä suuntauksia ovat esimerkiksi liberaali-, kulttuuri-, sosiaali- ja sosialistinen ekofeminismi.
Kaarina Kailo ja Maria Suutala ovat suomalaisina tehneet merkittävää ekofeminististä tutkimusta. Maria Suutala on erikoistunut aatehistoriaan ja Kaarina Kailo myytteihin ja kulttuurintutkimukseen, erityisesti valtasuhteiden osalta. Kailo painottaa ekologisen moninaisuuden edistämistä, jotta tulevien sukupolvien oikeus tarvitsemaamme veteen, maahan ja ilmaan säilyisi.
