Tanskan lippu pöydällä, lasissa olutta – tietenkin. Oululaislähtöinen, nykyisin Tanskan Naestvedissa asuva 82-vuotias Terttu Anneli Andersen käy miehensä kanssa joka toinen vuosi Oulussa.
– Ei veikkosten tultu autolla – lentokoneella. Nyt huomaamme, että matkustaminen alkaa olla aika raskasta. Voi olla, että tämä on meidän viimeinen kertamme Oulussa.
65 ulkomailla vietettyä vuotta ei ole saanut Andersenia unohtamaan suomen kieltä. Oulun murrekin taipuu, jos hän vain haluaa.
– Suomen kieleni on vanhanaikainen, olen kuullut. Mutta voin sanoa, että kyllä ne slarvaa. Inhoan, kun joku sanoo äippä tai iskä. Eikö äiti ja isä ole kauniimpia?
Sotalapseksi Tanskaan
Andersenin elämä on ollut monivaiheinen. Joulukuussa vuonna 1941 Andersen joutui Raili-siskonsa kanssa sotalapseksi Tanskaan. Laiva jäätyi matkalla neljä kertaa kiinni, ja hevoset toivat jäätä pitkin ruokaa lapsille, jotka oli sullottu ruumaan.
– Laivan seinillä oli 3-kerroksisia kerrossänkyjä. Heräsin yksin ylimmältä sängyltä, enkä nähnyt siskoani. Silloin minä paruin. Se oli varmaan ainoa kerta sillä reissulla, kun itkin.
Andersen, tuolloin 4-vuotias, oli aina ollut vilkas, eloisa ja täynnä seikkailunhalua. Matka Tanskaankin oli hänen mielestään vain jännittävä.
– Lapsi kyllä kärsii paljon, jos joutuu sotalapseksi. Minun siskoni traumatisoitui, mutta minä olin sopeutuvainen.
Kahden vuoden Tanskassa olon jälkeen Ouluun palasi umpitanskalainen 6-vuotias.
– Emme puhuneet sanaakaan suomea. Äiti ei ymmärtänyt meitä. Lastentarhan johtaja ärsyyntyi, kun emme tehneet, kuten hän pyysi.
Seuraavaksi Ruotsiin
Kauan hän ei kuitenkaan ennättänyt olemaan Oulussa, kun pommitukset muuttuivat rajummiksi, ja helmikuussa 1944 Andersenin äidille annettiin lupa lähettää hänet sotalapseksi – tällä kertaa Ruotsiin.
Juna tuli Helsingistä ja poimi lapsia joka asemalta kyytiin.
– En tiedä, miten siellä Ruotsissa lapset oikein jaettiin. Junasta noustiin aina pihalle, ja lapsia käytiin valitsemassa. Monet lapset kärsivät siitä, ettei heitä hyväksytty.
Andersen päätyi ensin pikkusiskonsa kanssa perheeseen, mutta myöhemmin hänet lähetettiin lastenkotiin Orustiin. Se oli Andersenille mieluisa ratkaisu, koska lastenkodissa hän sai olla yhdessä kahden muun sisaruksensa kanssa. Lastenkodissa hän myös opiskeli suomea.
Vuonna 1946 Andersen palasi Ouluun.
– Olihan se erilaista. Emme olleet köyhiä, mutta meitä oli kahdeksan lasta. Siinä oli isällä työtä. Äiti oli kotirouvana. Minä kävin koulua kahdeksan luokkaa.
Vilkas Andersen otti teini-ikäisenä silloin tällöin yhteen isänsä kanssa. Kerran hän oli suutuspäissään uhannut lähteä Tanskaan, ja isä oli luvannut maksaa matkan. Sillä tiellä Andersen on edelleen.
– Minulla ei ole koskaan ollut koti-ikävää. Se on kummallista. Siltikin tunnen itseni suomalaiseksi ja oululaiseksi. Luulen, että moni suomalainen ei ole niin suomalainen kuin minä.
Aktiivinen Andersen on pyörinyt Oulun-reissullaan torilla Tanskan lipun kanssa, jotta ihmiset tulisivat juttelemaan. Jokunen on tullutkin.
– Mutta nämä pyöräilijät. Ne pujottelevat mistä sattuu ja ajavat jalkakäytävälläkin, Andersen hämmästelee.