Liiga: Ilves rökitti Kärpät Rak­si­las­sa

Koronatilanne Oulussa: Miksi kou­lu­al­tis­tuk­set eivät enää johda ka­ran­tee­niin?

Ei siellä mitään tai­tei­li­joi­ta ollut

Luulin myöhästyneeni Kehän avajaisista, mutta ehei! Tähtitornin kupeessa oli keskiviikkona kahdentoista jälkeenkin vielä iloisen innokkaalta vaikuttava hyörinä, kun tapahtumapaikkoja viimeisteltiin.

Kehä-festivaalin kahdenkeskisessä kohtaamisissa syvennyttiin mm. kuvataiteeseen.
Kehä-festivaalin kahdenkeskisessä kohtaamisissa syvennyttiin mm. kuvataiteeseen.
Kuva: Suvi Calamnius

Kirjoittaja on Kalevan yleisöarvijoija, joka raportoi yleisön näkökulmasta Oulun juhlaviikkojen festivaalitapahtumista.

Luulin myöhästyneeni Kehän avajaisista, mutta ehei! Tähtitornin kupeessa oli keskiviikkona kahdentoista jälkeenkin vielä iloisen innokkaalta vaikuttava hyörinä, kun tapahtumapaikkoja viimeisteltiin. Avajaisseremonia – järjestävän puolen jono mansikka kädessä kohtaamassa yleisön puolen jonon – meni suoraan asiaan: kahden kesken ja suu makiaksi.

Olin etukäteen helposti löytänyt suosikkini, sillä tekijöiden ja teosten esittelyt Facebookissa olivat hyvin selkeitä ja informatiivisia. Tarjolla oli todella monipuolinen kattaus tapaamisia eri taiteenalojen puitteissa jakaantuneena vuorokauden eri ajoille. Ilmaiseksi.

Riikka Kontion Munkuva-Sunkuva kuulosti hämmästyttävän ylelliseltä. Miten joku voi tarjota vapaaehtoisesti puolitoista tuntia aikaansa ja ammattitaitoaan jollekin ventovieraalle ja antaa lopuksi teoksensa kotipakettiin?

Hieman epävarmana odottelin vuoroani, sillä osanani oli maalata sisäinen maailmani, HUHHUH! Olen kyllä tottunut maalaamaan taivaanrantaa ja muita isoja pintoja, mutta nyt edessäni maalaustelineessä odotti kirkkaan valkoinen, siisti, puhdas, tyhjä taulu. Miten tuollaiseen pieneen plänttiin saa mitään mahtumaan?

Yllätyin aloituksesta: rentoutus kuulokkeiden kautta... No olkoon, tai siis joo, hyvä, paitsi että tuoli oli huono, ja silimät kiinni... No ol...enhan rohkea. Vaikka tiesin olevani vieraan ihmisen katseen kohteena, pääsin helposti omiin kuviini ja kuulosuojaimista päästyäni uppouduin maalaamaan. Hienoinen avuttomuuskin katosi innostukseen saada valita mitä vaan väriä, mikä vaan työväline, sekoittaa miten vaan, tehdä omalla tavallani.

Tilassa vallitsi mielenkiintoinen kontrasti, kun prosessi oli yhdelle arkipäiväisen tuttu ja toinen jäi nautiskellen hämmästelemään oman kätösensä liikkeen alla tapahtuvaa värien sekoittumista. Tuli muistoja. Aikaa oli riittävästi. Ei tarvinnut puhua. Sai kysyä. Tähtitornin portaissa liikkuvat ihmiset toivat oman osansa prosessiin. Emme olleet sulkeutuneet muulta maailmalta... Vaikka olimmekin. Minätaso, mekaksitaso, me kaikki täällä omissa puuhissamme -taso. Aurinko paistoi.

Tuli valmista. Oli jotakin konkreettista. Itse tehtyä. Käsien jälkiä. Saako sitä katsoa?  Näytin omaani. Haluatko nähdä? Tottakai haluan nähdä... WAU! Hän on maalannut minut... Minua... Kuvan... Sen, mitä näki minusta. Liikutuin.

Kehä-festivaali oli määritelty performanssitaiteeksi. Performanssi? Ulosteen heittoa, nainen roikkui alasti puussa. Kehä oli esitelty kahdenkeskisen taiteen festivaaliksi. Kahden kesken? Uff. Taiteilijat? Taiteilijat esiintyvät.

Performanssi? Kaikkea sitä mieleen juolahtaakin. Ei siellä mitään taiteilijoita ollut! Oli ystävällisiä ihmisiä, toivottivat tervetulleiksi, hymyilivät, katsoivat silmiin, jakoivat kokemuksiaan, olivat läsnä, koskettivat. Kuinka tervetullut reaktio tähän hektiseen sometuksien täyttämään etämaailmaan!