Tähän alkuun sopii tietokilpailukysymys:
Kuinka paljon Yle näytti TV1- ja TV2-kanavallaan urheilua lauantaina ja sunnuntaina?
Tosi paljon.
Pikainen laskutoimitus osoittaa, että Yle näytti kahtena päivänä urheilua 22,5 tuntia ja Urheiluruudut päälle.
Tarjolla oli alppi- ja ampumahiihtoa, freestyleä, hiihtoa, jääkiekkoa, mäkihyppyä ja uintia.
Oli Kaisa Mäkäräistä ja Krista Pärmäkoskea, mutta myös oululaisittain kiinnostavasti Riitta-Liisa Roposta, Jani Hakanpäätä, Julius Junttilaa ja ensimmäisen Leijona-maalinsa ampunutta Antti Kalapudasta.
Ei paha, jos tykkää urheilusta.
Ja suuri osa näkyy tykkäävän. Vetovoimaisimmat lähetykset vetävät lähes miljoonayleisön tavallisenakin viikonloppuna.
Ylen jättisatsaus urheiluun ei ole sattumaa-.
Eikä se ole edes vain Mäkäräisen ja Pärmäkosken varassa, vaikka hiihtolajit ja yleisurheilu ovat yhä suomalaisten tv-suosikit.
Takana on tutkimuksia, kanavaroolien selkiyttämistä ja ohjelmapolitiikkaa.
Kanava-ajasta olisi tosin voinut päättää pelkästään kakkoskanavan katsotuimpien tv-lähetysten 2017 perusteella: kymmenen kärjessä listalla vain urheilua.
Yleisradion kanavat ovat julkisen palvelun kanavia. Katsojalukujen perusteella verorahat olisi voitu käyttää huonomminkin.
Urheilulähetykset eivät silti miellytä kaikkia veronmaksajia – aina voi sanoa, että ne ovat pois esimerkiksi vanhustenhoidosta.
Urheilulähetysten keskittäminen TV2-kanavalle palvelee joka tapauksessa paitsi urheilusta kiinnostuneita, myös sitä inhoavia.
Urheilulähetyksiä ei sovi kiittää vain runsaudesta. Myös sisältöä voi kehua.
Kommentaattorit täydentävät hyvin kisaselostuksia. Toivoa sopii, että kommentaattoreissa olisi enemmän vaihtuvuutta.
Teknologia auttaa katsomista. Jo kauan on esimerkiksi uinnissa ”liikkuva viiva” helpottanut näkemään uimareiden keskinäisen tilanteen.
Voisi kuvitella, että teknologialla olisi enemmänkin annettavaa urheilulähetyksille.