Kaksi herraa istuutuu pöytään ja noukkii sikarit esiin kuljetusbokseista. Kuuluu klip ja pian sikarien päät hehkuvat iltapäivän hämärässä. Ari Haikonen ja Ilpo Koskela viettävät ansaittua lepohetkeään muistellen ensikohtaamisia näiden tupruavien rentoutumisvälineiden kanssa.
Koskelan sikariherätys tuli lomareissulla Kuubassa vuonna 1999. Sikarit olivat halpoja ja tuoreita, savun aromi leijui joka paikassa. Kuubassa saattoi nähdä vanhojen rouvien suussa itse käärittyjä ja hauskasti repsottavia tuoreenvihreitä käärylöitä. Kuubassa Koskela huomasi, että sikarit ovat aikuisten juttu - nuoret polttivat filtteritupakkaa, mutta aikuiset sikareita.
Haikonen on myös poltellut sikareita yli kymmenen vuotta. Puolitoista vuotta sitten hän löysi netistä mahdollisuuden tilata niitä edullisesti.
"Kun paketti tuli, tärisin ja vapisin kuin lapsi avatessaan joululahjaa. Tyttöystävä ei tuntenut samaa innostusta, ja silloin tuli mieleen, että on pakko löytää Oulusta samanhenkisiä tyyppejä", Haikonen kertoo.
Poikkitaiteellista sauhuttelua
Haikonen alkoi ideoida sikariseuraa. Häntä huoletti sikarin elitistinen maine, joten hän halusi korostaa, että kyseessä ei ole tärkeilevä herraseura tai ryppyotsainen salainen järjestö. Oulun työväen sikariseura kuulosti nimeltä, jolle karski oululainenkin sulaisi.
Haikosen ja Koskelan lisäksi sikariseuran ydinryhmään kuuluvat Seppo Konttajärvi, Teemu Raasakka ja Heikki Erkinaro. Peruscombosta irtoaa tyylitajua, tietoutta ja toteutusvoimaa poikkitaiteelliseen ja luovaan toimintaan. Sikarin polttelu on seuralle ennen kaikkea sosiaalista toimintaa ja rentoutumista.
"Suomessa sikarinpoltto on enemmän miesten juttu, ja tämä seurakin on vähän tämmöinen äijien hiekkalaatikko. Erään tulkinnan mukaan sikari muuntuu elämän ymmärtämisen välineeksi, keinoksi paeta miehen kosmista yksinäisyyttä", Haikonen filosofoi.
Rentoutumisen estetiikkaa
Herrat nostalgisoivat piippua polttelevia torpan mummoja, joiden savuttelutavat kansansivistys hävitti 1930-40-luvuilla. Haikosen mielestä sikarinpoltto voisi olla jatkumona hävinneelle piippuperinteelle ja piippumummot voisivat päivittyä mimmiliigaksi sikariseuran oheen.
Nykyinen terveysvalistus ei säikäytä herroja. He ovat koukussa harrastukseensa, mutta riippuvuudesta ei heidän mielestään ole kyse, sillä sikareja voi olla polttamatta viikkotolkulla. Heidän tuntemansa harrastajat polttelevat maksimissaan pari sikaria viikossa. Tupakointi sen sijaan riitelee sikarien kanssa, koska harrastaja tarvitsee myös makuaistia ja tyylitajua.
"Tupakassa on lisäaineita useita satoja, mutta sikari on luonnontuote. Ihmiset ovat tottuneet tupakan tylsään hajuun. Tupakka tappaa makuhermoja ja on epäesteettistä. Tupakointi ei edes sovi kunnon työmiehelle. Työmies tekee niin paljon töitä, ettei hänellä ole aikaa kessutella. Sikarinpoltto on työmiehelle ansaittu lepohetki", Haikonen sanoo.
"Sikarin tuoksu on makuasia ja estetiikkakysymys. Joskus on viereisestä pöydästä kommentoitu, että tuoksuupa hyvälle. Ravintolassa kysyn aina lupaa varsinkin, jos poltan ison sikarin. Vain pari kertaa on käynyt, että tupruttelusta on huomautettu", Koskela kertoo.
Oikeat olosuhteet ja välineet
Sikariharrastajan välineisiin kuuluvat humidori, sytyttämiseen asiallinen sytytin, pitkät tulitikut tai setripuuviilu, sekä hyvä leikkuri. Ihanneolosuhteissa tupruttelijalla on aikaa ja alla kunnon sohva.
Ilman sikarin kosteutta ylläpitävää humidoriakin tulee toimeen, jos hankkii sikareita vain vähän kerrallaan. Suomessa sikarit ovat kalliita, mutta EU:n sisällä niitä pystyy tilaamaan monipuolisesti ja kohtuuhinnalla. Kaupoissa hinnat ovat nelinkertaiset.
Sikari sopii herrojen mielestä monenmoisiin tilaisuuksiin. Koskela opastaa, että esimerkiksi klassisiin varpajaisiin kannattaa viedä satunnaisia polttajia varten mietoja ja edullisia sikareita. Jos joukossa on harrastajia, voi heitä varten varata muutaman vahvemman laatusikarin.
Koskelan ja Haikosen mielestä sikariharrastus on elämäntapa, ei hätäisen tai kiihkeän ihmisen hommaa.