Kanarian saaret Hotelli Monte Felizissä Canarialla riittää vilinää. Nuoret isät lykkäävät pienokaisiaan rattaissa tai kantavat reppuselässä. On norjalaisia ja ruotsalaisia perheitä, jotka jopa kolmen sukupolven voimin nauttivat yhteisestä lomasta.
Mutta mihin ovat kadonneet suomalaisturistit, heitähän oli samassa koneessa satakunta? Ei heitä näy illallisella hotellissa, eikä paljon uima-altaankaan äärellä.
Hotellissa ja sen ympäristössä kaikki on puhdasta ja puleerattua. Taustalla karu vuoristomaisema kertoo sen, millaista täällä oli ennen turistien tuloa. Nyt hotellin ympäristön palmut huojuvat tuulessa ja hyvin hoidettu puutarha kutsuu luokseen värikkäin kukkasin.Altaan reunoilla aurinkovarjot muistuttavat kotimaisia heinälyhteitä. Niiden materiaali on yllättäen muovi.
Kaikki on aivan erilaista kuin 28 vuotta sitten, jolloin pistäydyin saarilla edellisen kerran. Silloin Gran Canarian pääelinkeino ei ollut vielä matkailu, vaikka Keihäsmatkojen omistajan Kalevi Keihäsen ura suomalaisten maailmankuvan avartamisessa oli jo hyvässä vauhdissa.
Nykyään niin Play del Ingles kuin Teneriffalla sijaitseva Playa de las Americaskin ovat yhtä hotellimerta. "Tuossa oli Keihäsen ensimmäinen hotelli”, viittelöi opas Inglesissä.
Liikenne on vilkasta: jalankulkuteitä ei ole, ei liioin mopoja tai polkupyörillä liikkujia. Autoja sen riittää niin, että parkkipaikat ovat ongelma. Tiestön kunto ja laajuus antavat aiheen epäillä, että täälläkin EU-raha kantaa hedelmää. Opas kertoo, että saarella rakennetaan ensin tiet ja palvelut, vasta sitten asumukset. Siis aivan toisin kuin meillä Suomessa.
Ei kirkossa
Täytyy myöntää, että bussin ikkunasta maisemia ihastellessa matkan todellinen tarkoitus välillä unohtuu. Jossakin täällä asuu suomalaisia, aivan varmasti. Ja millaisista maisemista he saavatkaan nauttia!
Tosin rakentaminen turistikohteissa on niin tiivistä, että laakeaan maisemaan tottunutta ja yksinäisyydestä nauttivaa pohjalaista saattaa välillä ahdistaa. Rakennuslainsääntö saarilla on nykyään tiukka. Siitä kertoo sekin, että aivan meren rannalle pykätty iso hotellikompleksi seisoo tyhjänä. Se rakennettiin luvatta ja odottaa nyt purkamista.
Kun linja-auto ohittaa Inglesissä kookkaan ja kukin somistetun liikenneympyrän, sen keskellä komeilee upea ja selkeälinjainen veistos. Kaunis taideteos näkyy jo kaukaa toisestakin liikenneympyrästä. Saarella on periaatteena, että kaikki taide on paikallisten taiteilijoiden käsialaa. Ja sitä on paljon.
Inglesissä kurkistamme skandinaavisen kirkon ovelta sisään. Alttaritaulu on loistaa väreissään. Yhtään suomalaista ei kirkon edustalla oleskelevista ainakaan kielen perusteella erotu.
Täällä ollaan suvaitsevaisia. Vuosia saarella asunut opas kertoo, että erilaisuus on arvossaan. Sitä osoittaa sekin, että alkuasukkaat maalaavat talonsa oman mieltymyksensä mukaisesti. Talojakin katsotaan yksilöinä, ei kokonaisuuden vinkkelistä.
Saarten asukkaat arvostavat sitä, että vieras edes yrittää puhua heidän kieltään ja naapuriin muuttanutta outoa ulkomaalaista tervehditään. Erityisen hyvin kohdellaan lapsia ja vanhuksia. Satavuotias vanhus on suvun ja yhteisön ylpeys.
Aivan kirkon vieressä olevalla katukaistaleella parveilevat afrikkalaissyntyiset naiset myymässä itseään. Etenkin turistit kiinnostavat heitä.
Entäs vuorilla?
On tietysti mahdollista, että aktiivisen suomalaisen löytää patikoimasta upeissa vuoristomaisemissa Teneriffalla. Saarella voi bongata viisi erilaista kasvillisuusvyöhykettä ja suuren määrän alkuperäistä ja ainutlaatuista kasveja.
Matkan johtajana toimiva Finnmatkojen Tiina Ruotsalainen kertoo suomalaisten mieltymysten muuttuneen vuosien varrella. Kun ennen maisteltiin tyytyväisenä suomalaisia lihapullia ja vain köllöteltiin auringossa, nyt etsitään uusia kokemuksia ja liikutaan. Hotelleiltakin edellytetään ympäristöystävällisyyttä. Ympäristösuojelun arvon ymmärtävät myös paikalliset asukkaat ja yrittäjät. Pullojen kierrätystä saarilla ei kuitenkaan ole vielä järjestetty.
Tulivuori Teiden juurella turistien liikkumisalueet on aidalla rajattu. Näin taataan, että vuosittain saarella vierailevat miljoonat matkailijat eivät tuhoa luontoa, vaan siitä voivat nauttia seuraavatkin sukupolvet.
Yhtään suomalaista ei vain satu silmään. Heitä ei liioin ole tyylikkäässä valtionhotellissa, joka toimi kenraali Francon aikana keuhkotautiparantolana. Hotellin aikanaan vain kuninkaalle varatusta sviitistä pääsee nykyään nauttimaan kuka tahansa 130 eurolla. Perimätieto kertoo, että hotellin askeettisessa kappelissa edesmennyt kirjailija Mauri Sariola vihittiin Tuulansa kanssa.
Myös majapaikassa, vuosi sitten Americasiin rakennetussa Oasis-hotellissa kaivataan suomalaisia. Kaksi kaunista ruotsalaistyttöä on kärppänä seurueen ainoan nuoren miehen pakeilla. He harmittelevat sitä, että nuorukainen viipyy vain yhden yön ja määrittelevät englantilaisia miehiä tylsiksi.
Hotellin vastaanotossa työskentelevä suomalaisnainen kuuluu nuoriin ikäluokkiin. Samoin kymmenen vuotta sitten Pietarsaaresta maailmalle lähtenyt miestarjoilija. Suomalaisia golffaajiakaan ei näy. Mutta nyt matkailussa onkin vuoden hiljaisin kuukausi, eikä Suomesta tehdä lomalentoja Teneriffalle.Tämä hotelli ei ollut silloin käytössä, kun presidentti Martti Ahtisaari saarella golffaili.
Muistikuvani mukaan Play de las Americas oli 28 vuotta sitten karu saari. Aurinko porotti kuumasti ja upouuden korkean apartementoshotellin katolta näkyi meri, vuoristoa ja laavaerämaata. Ympäristöä kaunistettiin vauhdilla: istutettiin suuria palmuja ja rakennettiin vihervyöhykkeitä. Huhuttiin, että hotellialuetta rakennettiin Chilen saksalaisten rahoilla. Yhä kaupunki kasvaa. Asuntojen vuokrat keskustassa ovat Helsingin tasoa, mutta palkat ehkä vain puolet suomalaisten ansiotasosta. Tänne aikoinaan rahansa sijoittaneet voivat olla tyytyväisiä.
Mutta onko uskottava, että kaikki täällä talvea pitäneet suomalaiset aikuiset ovat lentäneet pohjoiseen?
Ehkä patikoimassa ?
Patikkaretkellä selviää lopullisesti se, miten erilaista Tereriffan maisema on saaren etelä- ja pohjoispuolella. Pohjoisessa sataa ja on vehmasta, etelässä karua ja auringonpaisteista. Pohjoisesta tulevat pilvet pysäyttää Teide, joka onneksi ei ole purkautunut pitkiin pitkiin aikoihin. Laavajärkäleet vakuuttavat, ettei purkauksen alle haluaisi jäädä.
Ennen patikkaretkeä tutustumme pieneen vuoristokylään, jossa on myytävänä 300 vuotta vanha vuoristolaismaja. Retken opas, saksalaissyntyinen Barbara tietää kertoa, ettei ainakaan kukaan suomalainen ole vielä sitä ostanut.
Nousu vuoristoa kohti sujuu kuitenkin jouhevasti. Reitin pohjana on monta sataa vuotta vanha polku, jota aikanaan kulkivat saaren asukkaat muuleilla ja yksikyttyräisillä kameleillaan. Jokaista askelta on kuitenkin syytä varoa, sillä hiekka on kevyttä ja kaatuminen helppoa.
Patikointimatka on opasteissa laskettu tunneissa. Ryhmämme saa menemään noin kolmen kilometrin patikkareittiin liki puolitoista tuntia kun se muutaman kerran kohteliaasti antaa tietä iäkkäille saksalaispariskunnille. Heidän varusteensa ovat asianmukaiset: tukevat kengät, sauva, hattu ja pitkähihaiset asut. Jokaisella on selässään reppu. Yhden saksalaisrouvan repusta kurkistaa nippu luonnonkauraa.
Olemme luonnonsuojelualueella, mutta uskallamme kuitenkin nipistää villinä kasvavasta fenkolista tilliä muistuttavia kasvustoja. Ne virkistävät.
Lounaalla maistelen kania ja totean sen ihan makoisaksi. Muut valitsevat paikallisen kalan, joka mielestäni muistuttaa lihaltaan lahnaa. Ruokia täällä ei voi todellakaan moittia. Eikä palvelua.
Sitkeästi suomalainen haastateltava vain pysyy piilossa. Mutta ehkä tapaan hänet seuraavalla matkalla?
