Kolumni

Edus­kun­ta­ta­lo ei ole ar­vok­kain asia, joka tässä maassa on tuhottu – Silti ym­pä­ris­tö­ak­ti­vis­mi on PR-krii­sis­sä

Kirjoittaja on suomen kielen opiskelija Oulun yliopistossa.
Kirjoittaja on suomen kielen opiskelija Oulun yliopistossa.

Alkusyksyn ympäristöuutiset herättivät kaikessa karmeudessaankin hieman toivoa, kun kainuulaisten raakkuparkojen yli ajellutta metsäkoneenkuljettajaa vaadittiin vastuuseen.

Uutisissa puhuttiin ekosysteemien haavoittuvuudesta, avainlajeista ja ympäristönsuojelun tärkeydestä. Alkoi vaikuttaa siltä, että ympäristöuutiset saavat vihdoin ansaitsemaansa huomiota.

Sitten naapurivaltio teki iskun Eduskuntaan ja suihkutti näytösluontoisesti punaista maalia Eduskuntatalon pylväisiin.

Ruotsalaisen kohteliaat ympäristöaktivistit jopa valitsivat kaikessa huomaavaisuudessaan vesiliukoisen maalin – harmi vain, että pylväiden graniitti on huokoista, ja se imaisi verenpunaisen värin sisäänsä tuosta vain.

Eduskunnan hallintojohtaja vakuutteli status quon säilyvän: pylväät kyllä puhdistetaan, vaati se mitä tahansa.

Toisenlaista puhdistusta alettiin puuhata heti, kun mielenilmauksesta oli uutisoitu. Itäsuomalaisen kaveriporukan pièce de résistance “Elokapina määrättävä lakkautettavaksi” debytoi kansalaisaloite.fi-palvelussa maali-iskun jälkeisenä päivänä.

Aloite keräsi muutamassa päivässä yli satatuhatta allekirjoitusta, ja se on jo päättyneiden kansalaisaloitteiden listalla.

"Elokapina on ympäristöliikkeistä kunnianhimoisin, mutta valitettavasti myös vihatuin."

Samalta listalta löytyy myös muun muassa Suojellaan suojelualueet -aloite, jonka laatijat halusivat kaivosyhtiöt pois ikimetsiä mylläämästä. Aloite sai koko keräysaikanaan vain parikymmentätuhatta allekirjoitusta.

Vaikuttaa siltä, että suomalainen ympäristöaktivismi on PR-kriisissä. Kohteliaat luonnonsuojelijat jäävät jalkoihin, ja rajumpia keinoja käyttävät halutaan kieltää lailla.

En halua nähdä ympäristöliikkeen epäonnistuvan, mutta se alkaa vaikuttaa pelottavan realistiselta vaihtoehdolta.

Elokapina on ympäristöliikkeistä kunnianhimoisin, mutta valitettavasti myös vihatuin.

Autoileva lihansyöjäkansa ei näe liikkeessä pelastajaa vaan ärsyttävän vastustajan: on helpompi suuttua liikenteen pysäyttäville mielenosoittajille kuin miettiä sitä, että parinkymmenen vuoden kuluttua työmatkan saattaa keskeyttää tulva tai sulava asfaltti.

Kunnianhimoisten ilmastotavoitteiden saavuttaminen on vaikeaa, kun kansan syviä rivejä silittää vastakarvaan. Jos haluaa pelastaa maailman, täytyy maailma voittaa puolelleen.

Kenties ympäristöaktivisteja kuunnellaan – tunnettua intiaanisananlaskua mukaillen – siinä vaiheessa, kun puut on kaadettu, kalat pyydystetty ja joet myrkytetty. Eduskuntatalo kun ei ole arvokkain asia, jota tässä maassa on tärvelty.