Moskovalaisteatterissa näytellyllä kaappausdraamalla ei ollut onnellista loppua. Paljon panttivankeja pelastui, mutta liian moni kuoli.
Jo alun pitäen oli pelättävissä, että Dubrovka-teatterin kaappaus päättyisi verenvuodatukseen. Kauhuskenaarioita oli kaksi: joko kaapparit räjäyttäisivät panttivankinsa tai erikoisjoukot rynnäköisivät rakennukseen. Inhimillisestä näkökulmasta katsottuna molempien hinta olisi ollut hirvittävä määrä viatonta verta.
Lauantain tietojen nojalla näytti toteutuneen välivaihtoehto, jossa tapahtui molempia. Terroristit ampuivat panttivankeja ja erikoisjoukot hyökkäsivät teatteriin. Ihmisuhrien määrä jäi pienemmäksi kuin pahimmillaan olisi voinut käydä. Siitä huolimatta kuolonuhrien suuri ja ehkä vielä kasvava määrä on hankala selitettävä presidentti Vladimir Putinille.
Putin ei tehnyt kaappauksen aikana elettäkään, jonka olisi voinut tulkita myönnytykseksi terroristien vaatimukselle lopettaa sotatoimet Tshetsheniassa. Näin hän osoitti kiistatta kovuutensa. Presidentin kova linja voitti, mutta voitolla on myös kova hinta: lähes sata kuollutta panttivankia. Kaikki teatterissa yllätetyt 50 kaapparia tapettiin säälittä.
Putinin linja istuu saumattomasti Yhdysvaltain johtamaan sotaan kansainvälistä terrorismia vastaan. Terrorismin syiden setvimisellä ei ole sijaa tuossa rintamassa. Vaikka terroristitekoja ei voi eikä pidä puolustella millään syillä, panttivankitilanteissa tärkein päämäärä on silti kantaa huolta siepattujen hengestä. Kremlin edustajan perjantai-illan lausunto, että kaappaajien uhkaukset olivat todellisia mutta "ylidramatisoituja ja liioiteltuja", onkin irvokas.
Venäjän johto tekee itselleen karhunpalveluksen, jos se kertoo loppunäytöksestä puolitotuuksia. Venäjän kansainvälinen uskottavuus kärsi viimeksi ydinsukellusvene Kurskin turman yhteydessä. Väitteet Naton osuudesta paljastuivat valheeksi, ja Venäjän oli lopulta pakko myöntää, että Kurskin oman ohjuksen räjähdys oli turman syy.
Eloon jääneiden panttivankien kertomuksia tarvitaankin todisteiksi lauantaiaamun tapahtumista ja niiden järjestyksestä. Lähtivätkö tapahtumat liikkeelle siitä, että kaapparit alkoivat ampua panttivankeja? Mitä kaasua erikoisjoukot käyttivät? Tappoiko se myös panttivankeja? Kuoliko panttivankeja erikoisjoukkojen luodeista? Putin ja Venäjän viranomaiset voivat saada puhtaat paperit, mutta vasta kun tapahtumain kulku on perin pohjin selvitetty.
Kaapparit eivät saa puhtaita papereita. Oli naiivia olettaa, että Venäjä taipuisi uhkavaatimukseen ja lopettaisi edes sadoilla ihmisuhreilla painostettuna Tshetshenian sodan. Jos mukana oli myös ulkomaisia terroristeja, teon tuomittavuuden aste vain kasvaa. Teko ei silti vähennä Venäjän vastuuta Tshetshenian tuhoamisesta maan tasalle.
Putinin haluttomuudelle neuvotella ja tehdä myönnytyksiä on syynsä. Pehmeys terroristien edessä olisi kostautunut sisäpoliittisesti. Putin nousi presidentiksi järjestyksen miehenä. Hän voikin kääntää kaappauksen lopputuloksen voitokseen kotimaassaan, jos uhrien määrä ei nouse enää huomattavasti ja jos tapahtumien kulusta ei paljastu virallista versiota kompromettoivia tietoja.
Tshetshenialle lopputulos ei lupaa hyvää. Putinilla on tästä lähtien yhä vähemmän syitä etsiä sotaan poliittista ratkaisua ja yksi syy lisää kiihdyttää sotatoimia. Terrorismin kierre tuskin tähän loppuu. Vaikka rauhanomainen ratkaisu Tshetshenian sotaan on taas kauempana, ulkomaailman on sitä vaadittava. Muutoin uusia tragedioita riittää.