Dado Bilic haluaisi jäädä Otanmäkeen, siellä on kavereita, tuttu koulu ja elämä rauhallista. Bilicin perhe aikoo lähteä etelään työn perässä ehkä jo tänä kesänä. Muutto tietää Dadolle jo viidettä koulua, ja taas on etsittävä uudet kaverit.
”Aina, kun on saanut ystäviä, on pakko taas muuttaa. Ei ole hyvä, kun ei saa enää olla yhdessä tuttujen kaverien kanssa. Helsingissä varmaan kaikki nauravat minua, kun puhun kaenuuta”, vajaat kaksi vuotta Otanmäessä asunut Dado miettii.
Dado opetteli ensimmäisenä vuonna suomea ja kävi samalla kuudetta luokkaa. Seiskan hän kävi jo kokonaan suomeksi, ja kieli aukesikin hyvin. Kirjoitusvirheitä tahtoo tulla ja pitkät vokaalit ovat hankalia. Dadon äidinkieli serbokroatia kun on konsonanttipitoista.
Biologian, kemian ja fysiikan sanasto on vaikeaa. Ruotsikin takkuili, mutta englanti sujui koulussa hyvin. Dado luki Jugoslaviassa vuoden englantia koulussa, mutta puhumaan ja ymmärtämään kieltä hän oppi televisiosta. Jugoslaviassa kuten meilläkin televisio-ohjelmat tekstitetään eikä puhuta päälle niin kuin Keski-Euroopassa ja Venäjällä, joten englantia oppii helposti kuuntelemalla ja lukemalla tekstit. Kaksi vuotta sitten matkalla Suomeen Dado tulkkasi englannista koko pakolaisryhmälle.
Dadon kaverit ovat otanmäkeläisiä poikia ja tyttöjä. Maahanmuuttajissa ei ole muita saman ikäisiä. Jutut ovat tavallisia: puhetta television katselusta, koriksen peluuta, kirjastossa käymistä, kalastelua ja uimista. Nyt Dado seuraa jalkapalloa, katsoo iltamyöhään ammattilaispainia ja elokuvia, kun aamulla ei tarvitse herätä varhain.
”Suomalaisten kanssa on helppo päästä puheisiin. Tuntemattoman kanssa voi aloittaa vaikka säästä: onpa hieno päivä tänään, ja kohta puhutaan jo mitä Amerikassa tapahtuu. Pian ollaan kavereita, vaikkei edes tunneta.”
”On ihan luonnollista, etteivät kaikki tykkää maahanmuuttajista ja ettemme kuulu tänne, mutta niitä mielipiteitä on vähän.”
Kotiin ei voi palata
Dado aikoo käydä kotiseudullaan nykyisessä Kroatiassa, mutta asumaan sinne ei voi mennä. Perheen äiti on serbi ja isä kroaatti ja he joutuivat pakenemaan Serbiaan kun Kroatiaa alettiin puhdistaa serbeistä. Sitten Serbiassakin syttyi sota ja Nato pommitti Belgradia, jonka lähellä Bilicit asuivat.
”Kotitaloomme ei pudonnut pommeja, mutta sireenien ulvonta jäi mieleen, ja pelkäsin koko ajan. Moni menetti järkensä sodassa. Jumalalle kiitos, että se on ohi ja olen hengissä.”
”Kroatiassa on lain mukaan pakko hyväksyä serbitkin ja vanhat asunnot voi saada takaisin, mutta ihmiset siellä eivät tule toimeen keskenään. Isääni pidetään petturina, koska hän pakeni Serbiaan ja äitini on serbialainen. Katoliset kroaatit ja ortodoksiset serbit eivät enää voi elää yhdessä siellä eikä vihaa voi pysäyttää. Täällä Suomessa ei sellaista voi tulla.”
Dadon ei aivan vielä tarvitse päättää, mille alalle aikoo isona, mutta toiveammatti on elokuvanäyttelijä. Kaikkein tylsin ammatti Dadon mielestä on poliitikko. Äiti haluaisi pojasta lääkärin, sehän on monen muunkin äidin unelma.
”En halua lääkäriksi. Jos joku potilaani kuolisi, miettisin, olisiko hän jäänyt henkiin jos olisin tehnyt jotain toisin. Se ei sovi minulle. Tuomarina joutuisin ehkä puolustamaan syyllistä ja valehtelemaan, että hän on syytön. Elokuvanäyttelijästä kaikki tietävät, että hän näyttelee.”
Dado haluaa vaimon ja lapsia joskus kolmikymppisenä. Puolison kansallisuudella ei ole väliä, eikä uskonnolla. Dado on ortodoksi, tosin vielä kastamaton. Hän aikoo liittyä kirkkoon Serbiassa. Ehkä hän löytää elämänsä naisen Italiasta, sillä sinne hän aikoo matkustaa ja opetella italian kieltä. Kotiseudulta Glinasta on ollut vanhastaan yhteyksiä Italiaan ja Dadon suvussa on italialaista verta.