Oululainen Juha Raatikka ei suostu arvioimaan, kuinka monta bluesharppua hänellä on kotona: "Kymmeniä kuitenkin, käyttötavaraahan ne ovat. Laatikoissa niitä on varaosina ja jotkut vetelevät viimeisiään. Aina minulla on kuitenkin yksi käyttökuntoinen täysi setti, eli kaikki sävellajit. Seitsemällä pärjään hyvin."
Bluesharpuista Raatikka innostui seitsemäntoista hujakoilla kuultuaan J. Geils Bandin tappajahuuliharpistin Magic Dickin puhallusta. Siitä alkoi ahkera itseopiskelu ja tutustuminen bluesin juuriin tosimielellä.
Bluesharppu on suhteellisen halpa instrumentti ja pettävän helppo. Sen saa noin 25 eurolla ja ääni lähtee takuuvarmasti. Puhaltajasta soittajaksi on kuitenkin pitkä, yrityksen ja erehdyksen kautta etenevä, tuskainen tie.
"Aluksi jokainen voi helposti olla Bob Dylan, mutta heti kannattaisi pyrkiä kuitenkin puhtaan äänen tuottoon. Kun mennään pidemmälle, on olemassa kaksi koulukuntaa: yksittäinen ääni saadaan ulos joko huulia suipistamalla tai sitten harpun reikiä blokkaamalla. Kun aloittelee, ei pidä lannistua ja pitää varoa, ettei puhalla harppua tukkoon. Hyvä nyrkkisääntö on, että uutta harppua soitetaan vienosti viikko, silloin se soi ja kestää pidempään", kertoo Raatikka.
Lisävarusteet tärkeitä
Harpuissa on eroja kuten viineissä. Keskimääräistä elinkaarta sille on vaikea ennustaa. Jotkut kestävät yhden keikan, jotkut puoli vuotta. Jonkin verran niitä voi myös itse fiksailla. Jos joku kieli on epävireessä, voi harpun avata ja kieltä voi varovasti viilailla.
"Klassikko on tämä puurunkoinen ja edelleenkin käsityönä tehtävä Marine Band", näyttää Raatikka. "Siinä on perinteinen ääni, se falskaa vähän ja on raskaampi puhaltaa kuin Special 20, joissa on muovirunko. Ne taas ovat soundiltaan tiiviitä ja kevyempiä soittaa, heleämpiä. Lee Oscar on myös muovirunkoinen, pitkäikäinen ja kevyt soittaa."
Oleellisena osana bluesharpun soitantaan kuuluvat myös mikrofonit sekä vahvistimet. Raatikka näyttää klassikkoa, 1960-luvulta peräisin olevaa aarretta, Astatic-mikrofonia. Sen puolisoikea muoto on optimaalinen soittamista ajatellen, se pysyy hyvin kädessä ja on tarpeeksi tukeva.
Myös nykyaikaisemmat mikrofonit ovat ihan kelvollisia, kunhan ne vain ovat korkeaimpedanssisia, muistuttaa Raatikka. Vanhat putkivahvistimet ovat se toinen tärkeä osatekijä. Niissä on hyvä särösoundi ja tarpeellinen herkkyys soiton vaihteluihin.
Huuliharppu on taitajan kourassa todellinen aarre. Sillä voi korvata kokonaisen puhallinsektion tai sitten se maustaa kokonaisuutta aina silloin tällöin, ihan miten tarvis on. Raatikka tavoittelee itse soittoonsa soundia, jossa yhdistyisivät trumpettimaisuus ja saksofonimaisuus.
Raatikan omasta historiasta löytyvät sellaiset bändit kuten Bitter Creek sekä Flat Broke. Keikkaa hän on tehnyt myös Back Bay Boogiemachinen kanssa sekä Lowtones -yhtyeen riveissä.
Ehdoton harpistisuosikki on Sonny Boy Williamson. Little Walter taas on nero, jonka tekniikka ja melodian vienti on omaa luokkaansa. Paul Butterfieldin musisoinnissa kiehtoo hyvä soundi ja intensiivinen soittotapa.
Suomestakin löytyy Raatikan mukaan hyviä harpisteja. Pepe Ahlqvist on taitava, samoin Helge Tallqvist, Magnus Helle ja Henry Ojutkangas.
