Lumilautailun big airin kaksinkertainen maailmanmestari Roope Tonteri ei ole mielissään lajin kehityksestä. Kilpavarustelua käydään paitsi yhä hurjemmiksi muuttuvilla tempuilla, myös tavalla, joilla hurjuus rakennetaan.
– Kanadalaisilla, jenkeillä, itävaltalaisilla, japanilaisilla on ne alastulopatjat, missä voivat treenata. Vähän altavastaajana ollaan, Tonteri toteaa.
Patjat ovat melkoinen etu.
– Siinä voi periaatteessa kokeilla ihan mitä vaan, ei loukkaannu. Kynnys (kokeiluun) on tosi matala, tai sitä ei oikeastaan edes ole. Ilmassa voi kokeilla mitä vaan, mutta jos vedät sen hyndältä (hyppyriltä), niin ensin pitää varmistaa että tulee laudalle alas ja miten päin. Patjalla ei tarvitse siitä välittää.
Perinteitä kunnioittavalle asia on kimurantti.
– Se on vähän kaksipiippuinen juttu, onko se enää lumilautailua. Mutta se on se standardi nykyään, se pitää olla, jos pitää pärjätä.
Lähimmät patjat ovat Itävallassa, mutta niihin ei ole asiaa ilman Tonterin sanoin "pitkää penniä". Maajoukkuevalmentaja Antti Koskinen myöntää, että suomalaisairistit ovat todellakin altavastaajan asemassa.
– Onhan se sanottava, että jos halutaan opetella temppuja nopeasti ja päästä siihen viimeisimpien temppujen kehitykseen, niin kyllä se alkaa olla välttämätön. Se, että sitä päästäisi käyttämään, jos ei se nyt oma olisikaan. Se nopeuttaa niin paljon oppimista, kun vammariski vähenee merkittävästi ja voidaan miettiä tempun perusmekaniikkaa.
– Olisihan se iso panostus, ne ovat 150 000 euron arvoisia nuo patjat. Siihen päälle maanrakennus ja muu, niin hintalappua alkaa kertyä. Iso kertainvestointi, mutta kilpailussa pysymisen kannalta se olisi välttämätön tulevaisuudessa.