Oulun kautta aikojen suurin rockbändi, Sentenced, ilmoitti äskettäin lyövänsä hanskat tiskiin ja kitarat naulaan. Bändin toiminta loppuu myöhemmin keväällä julkaistavan albumin jälkeen "eikä comebackeja, bändin uudelleen kasaamista tai muuta pateettista ja saippuaoopperamaista sirkusta" ole odotettavissa. Sentenced lepää rauhassa, lupasi yhtye tiedotteessaan.
No mutta. Eikö edes pienen pientä reunionia tai yksittäistä pistokeikkaa jollakin kesän suurista festivaaleista. Kaikkihan sitä tekevät ja vielä julkisesti. Kamoon hei, vanhojen hyvien aikojen muistoksi?
Mutta Senteced onkin eri maata. Aika multaa muistot -tyyppistä mustaa huumoria viljelevä jätkäsakki, jota on vaikea kuvitella halailemassa ja läpsimässä käsiä yhteen comeback-keikan kynnyksellä. Ja toisaalta Sentenced osuu jäähyväissanoissaan asian ytimeen. Comebackien, reunioneiden ja joka tuutista päälle puskevan rokkinostalgian keskellä on virkistävää törmätä bändiin, joka katsoo tehtävänsä tulleen täytetyksi ja poistuu takavasemmalle. Lopullisesti.
Mutta mitä ovat ne comebackit, joita vikkelimmät artistit tuntuvat tekevän noin parin vuoden välein ja jota Dingo on tehnyt kohta kymmenen vuotta yhtä soittoa?
Klassisen comebackin tekee yhtye, joka hajotessaan suosionsa huipulla on täynnä toisiaan vihaavia, asiansa umpisolmuun kiskoneita päihdeongelmaisia egoisteja. Aika kuluu, tunnelmat lauhtuvat ja lompakkokin kevenee. On comebackin aika.
Myös rockissa rakastetaan sankaritarinoita ja siksi todellinen comeback vie tekijänsä suoraan huipulle tai ainakin sen tuntumaan. Lisäksi bändin jäsenet ovat huomanneet kaipaavansa toisiaan. Kitaristi on tehnyt vain ja ainoastaan entiselle bändilleen sopivia kappaleita, ja jäsenistä tuntuu kuin he eivät olisi erossa olleetkaan.
Comeback-sanan viljely puhaltaa kummasti voittoisaa henkeä levyyn kuin levyyn, joten comeback voi tarkoittaa rockbisneksessä mitä tahansa: uran murroskohtaa, yllättävää hittiä, tyylinvaihdosta, tai vain olankohautuksella ohitettavaa tylsää levyä, johon markkinointikoneisto yrittää puhaltaa henkeä keinolla millä hyvänsä.
Koko ajan aktiivisesti artistina toimineen Dannyn albumi nuoren polven rockmuusikoiden kanssa on comeback. Harvakseltaan levyttävän Bruce Springsteenin jokainen albumi on comeback. Kolmannen Naisen rahastuskeikka Provinssirockin sunnuntaissa on comeback. Princen nousu vuoden 2004 eniten tienanneeksi amerikkalaistähdeksi on comeback, ja niin edelleen.
Toissapäivänä Oulussa esiintyneen brittimetallistin Judas Priestin nykyolemusta ja uutta albumia on juhlittu comebackina, vaikka kyseessä on lähinnä reunion - tahoillaan toimineen solistin ja muun bändin yhteenliittymä, jollaisen teki menestyksellä takavuosina myös Iron Maiden.
Aerosmith, Tina Turner, Duran Duran, New Order, Eagles, Elvis, Hanoi Rocks, Morrissey, Sex Pistols - siinä muutama tunnettu comebackin ja "comebackin" tekijä. Niin ja Kiss, joka parin comebackin ja yhden hyvin markkinoidun jäähyväiskiertueen jälkeen jatkaa toimintaansa normaaliin tapaan, jos nyt Kissin tapauksessa mikään on normaalia.
Popmaailman unelmoiduin comeback, The Beatlesin paluu, jäi sattuneesta syystä kokematta. Hyvin on ryhtinsä pitänyt myös ABBA, joka on kieltäytynyt huimista tarjouksista ja sanonut, että heidän paluunsa olisi kaikille vain pettymys. Naulan kantaan.