Ba­naa­ne­ja, palloja ja ko­me­diaa – Rans­ka­lais­tai­tei­li­joi­den sir­kus­esi­tys rie­mas­tut­taa Val­veel­la

Useita eri ilmaisukeinoja ja taiteenlajeja yhdistelevä teos sai ensi-iltanaan yleisön nauramaan ääneen.

Èric Longequel ja Guillaune Martinet naurattivat yleisöä esityksen alusta loppuun.
Èric Longequel ja Guillaune Martinet naurattivat yleisöä esityksen alusta loppuun.
Kuva: Laura Juntunen

Kirjoittaja on Kalevan yleisöarvioija, joka raportoi yleisön näkökulmasta Oulun juhlaviikkojen festivaalitapahtumista.

Oulun juhlaviikot Ekstrat: Flow-sirkus, Defracton Flaque 28.9.2019 Valvesali

Useita eri ilmaisukeinoja ja taiteenlajeja yhdistelevä teos sai ensi-iltanaan yleisön nauramaan ääneen.

Jos totta puhutaan, en ole mikään suuri modernin tanssin ja kehollisen ilmaisun ystävä. Vaikka ihailen notkeiden ja lahjakkaiden tanssijoiden liikkeitä, en valitettavan usein ymmärrä esityksestä yhtään mitään.

Oulun juhlaviikoilla nähtävä ranskalaisen Defracto-kokoonpanon Flaque ei ollut tässä suhteessa poikkeus. En ymmärtänyt lainkaan, mitä lavalla tapahtui.

Mutta tällä kertaa se ei haitannut lainkaan. Minulla oli silti hillittömän hauskaa.

Vuonna 2015 Valladolidin festivaaleilla parhaan sirkusesityksen palkinnolla palkittu esitys on yhdistelmä tanssia, teatteria, komediaa ja jongleerausta, ja voipa esityksestä löytää yhtäläisyyksiä myös pantomiimiin.

Kansainvälinen ohjelmanumero oli houkutellut Oulun ensi-iltaansa runsaasti väkeä. Valveen eteisaula oli keskiviikkona aivan täynnä ihmisiä. Kun ovet avattiin ja yleisö pakkautui saliin, esiintyjät itse söivät silminnähden rauhallisina banaaneita ja katselivat meitä. Eikä tilanne muuttunut, kun esitys alkoi.

Flaquen humoristinen puoli tuli ilmi heti ensihetkistä lähtien. Muusikko David Maillard pysytteli hieman tylsistynyt ilme kasvoillaan tietokonepöydän takana, kun jongleeraajat Èric Longequel ja Guillaune Martinet ottivat mikin haltuunsa yhä banaania mussuttaen. Taiteilijoiden minimalistinen ilmaisu ja elekieli toivat mieleen slapstick-komediat ja ranskalaiset lastenohjelmat.

Yleisö nauroi vähän väliä, aina alkuhetkistä 60-minuuttisen esityksen loppuun saakka. Pienistä eleistä ja teoista syntyvä komiikka vetosi kaikkiin ikäluokkiin. Varsinkin lapsilla tuntui olevan hauskaa, mutta hymy oli herkässä myös aikuisyleisöllä.

Longequelin ja Martinetin taianomaiset liikkeet ja kehonhallinta pitivät katsojan otteessaan. Mitä erikoisempiin asentoihin ja tekoihin taipuvien ihmiskehojen rekvisiittana toimivat pääasiassa banaanit ja laatikollinen valkoisia palloja. Ne lentelivät ympäri huonetta, aivan kuten jongleeraajat itsekin.

Martinetin lintumainen liikehdintä ja Longequelin hykerryttävät eleet kertoivat tarinaa, joka eli jatkuvasti ja jota kukin katsoja saattoi tulkita omalla tavallaan. Yleisö yllätettiin kerran jos toisenkin, eikä katsomosta kuuluneista kuiskauksista päätellen ollut aina aivan selvää, mikä kuului suunnitelmaan ja mikä ei.

Miehet kiusoittelivat toisiaan, jahtasivat, matkivat, temppuilivat ja kiipeilivät. Lavalla tuntui ajoittain olevan menossa jonkinlainen kieroutunut kilpajuoksu esiintyjän oman varjon kanssa, mutta seuraavassa hetkessä asetelma olikin jo muuttunut.
Maillardin musiikki ja siihen täydellisesti yhteen liitetyt liikkeet muodostivat hypnoottisen kokonaisuuden. Lavalla heittelehtivät miehet olivat kuin kumia, niin vaivattomasti he liikkuivat pitkin hämärää salia. He tanssivat, ryömivät, hyppivät ja heittelivät – kaikkea koko ajan ja yhtä aikaa. Löysin itseni ihmettelemästä monta kertaa: miten ihmiskeho voi toimia noin? Miten he pystyvät tuohon?

Esityksen päätteeksi esiintyjät saivat innokkaimmat ja runsaimmat aplodit, joita olen näillä juhlaviikoilla nähnyt. Yleisö oli kerrassaan riemuissaan.

Vaikka taiteilijat toivottivatkin yleisön tervetulleeksi myös tuleviin näytöksiin torstaina, perjantaina ja lauantaina, harvalle se lienee enää mahdollista. Huhu Defracton nerokkuudesta on kai kiirinyt kokoonpanon edellä, sillä tulevissa esityksissä näytti keskiviikkoiltana olevan enää yksittäisiä vapaita paikkoja.