Kun samalta kylältä kotoisin ollut kaverin isosisko sai 1990-luvun puolivälissä ensimmäisen kannettavan matkapuhelimen, siitä kuuli koko kylä.
Puhelin oli keltainen Ringo, kallis ja erityinen.
Ring and go, puhelin lupasi. Minä se vain menen ja soittelen.
Aivan lähihistoriassa maailma oli tyystin toisenlainen. Sen muisteleminen tuntuu suorastaan koomiselta.
Miten hupaisa on ajatus postin tarjoamasta ääniviestipalvelusta, jossa C-kasetille on suunniteltu erillinen postitettava pakkaus. Kasetille saattoi nauhoittaa oman asiansa, jonka sitten pystyi lähettämään toverille.
Kuppaisemmalla kylällä maailman äärissä sama tapahtui lapsuudessa pienimuotoisemmin ja edullisemmin. Viesti äänitettiin kasetille, joka kuljetettiin naapurissa asuvan kaverin luo.
Elokuvia vuokrattiin videovuokraamosta, valokuvia selattiin albumeista.
Mitä hullun hommaa olisi ollut nykyinen viestintä sanomalehtiversiona.
Ottaa selfie, käydä teettämässä se paperille, kirjoittaa viesti käsin tai kirjoituskoneella, sulkea paperi ja kuva kirjekuoreen, liimata päälle postimerkki, kantaa kirje kirjelaatikkoon.
Odottaa muutama päivä postin kulkua ja lopulta nähdä, miten oma naaman kuva julkaistaan maakuntalehdessä saatesanoilla ”Huomenta puput”.
Tietyllä tapaa kaipaa aikaa, jolloin ei ollut jatkuvasti saatavilla ja itse koko maailman äärellä.
Kun maailman turhin asia tapahtuu ja lähtee kiertämään netissä, siitä saa pyytämättäkin tiedon. Big Brother täyttää internetini, halusin tai en.
Miten viehättävä olisikaan bakeliittipuhelin eteisessä.
Vastaan kun vastaan. Ajatuksessa on jotakin suorastaan ihailtavan ylimielistä.
Viestit, ne ajatuksella laaditut ja merkitykselliset, tulisivat postilaatikkoon kerran päivässä kirjeen muodossa. Ne eivät piipittäisi eivätkä keskeyttäisi.
Menneen kaipuu on osin nostalgiaa, osin aiheellista – turhasta nettisaasteesta voisi hyvinkin pyristellä eroon.
Osaisinko olla ilman?