Suomen talous on viime vuosina polkenut paikallaan. Tuottavuus ei kasva, velka kasvaa nopeammin kuin BKT, ja vientiteollisuus kamppailee kilpailukyvyn kanssa. Usein syitä etsitään maailmantalouden heilahteluista, koronasta tai Venäjän sodasta, mutta yksi kotimainen juurisyy on jäänyt liian vähälle huomiolle: työmarkkinoiden jäykkyys ja ay-liikkeen pitkäaikainen vaikutus talouden rakenteisiin.
2000-luvun alussa suomalainen ay-liike saavutti monia tavoitteitaan. Palkkojen yleiskorotukset olivat reiluja, työehdot vahvistuivat ja irtisanomissuoja tiukentui. Näitä saavutuksia pidettiin tuolloin oikeudenmukaisina ja sosiaalisen mallin kulmakivinä – ja monella tapaa ne olivatkin. Ne paransivat työntekijöiden turvaa ja ostovoimaa. Mutta pitkällä aikavälillä ne myös sementoivat jäykän järjestelmän, jossa yritysten on vaikea sopeutua muutoksiin.
Kun globalisaatio, teknologinen murros ja teollisuuden rakennemuutos alkoivat, Suomen työmarkkinat eivät pysyneet mukana. Palkat nousivat usein nopeammin kuin tuottavuus, ja työvoimakustannukset karkasivat kilpailijamaihin nähden korkeiksi. Samalla paikallinen sopiminen jäi vähäiseksi – työnantajilla ja työntekijöillä ei ollut mahdollisuutta joustaa yrityskohtaisesti. Kun vienti sakkasi, sopeutuminen tapahtui irtisanomisten ja tuotannon siirtojen kautta.
Ay-liikkeen vaikutus ei ole vain palkoissa. Se on myös työelämän kulttuurissa. Suomessa työn tekemiseen ja palkitsemiseen liittyy edelleen vahva tasa-arvoajattelu, jossa yksilöllisiä eroja ei haluta korostaa. Tämä voi olla eettisesti kaunista, mutta taloudellisesti se on tehnyt vaikeaksi palkita huippuosaamista ja houkutella investointeja. Yritykset hakeutuvat ympäristöihin, joissa joustavuus ja kannustavuus ovat suurempia.
On selvää, että syyttely ei vie eteenpäin. Ay-liikkeen rooli hyvinvointivaltion rakentamisessa on ollut kiistaton. Mutta nyt, kun julkinen talous horjuu ja velkakello tikittää, meidän on uskallettava tarkastella rehellisesti myös menneiden vuosikymmenten päätöksiä. On aika purkaa rakenteita, jotka sopivat 1980-luvun teollisuusyhteiskuntaan mutta eivät 2020-luvun globaaliin talouteen.
Suomen talous ei lähde nousuun ilman rohkeutta uudistaa. Paikallinen sopiminen, työn verotuksen keventäminen ja joustavammat työehdot eivät ole hyökkäys työntekijöitä vastaan – ne ovat edellytys sille, että työtä ja hyvinvointia ylipäätään riittää tulevaisuudessa.
Marko Sipilä
(kok./sit.), Raahe