Kun Rover ostettiin talouteemme vuonna 1973, piti puhelut Oulusta Helsinkiin tilata. Ne, joilla ei ollut telefoonia, joutuivat soittamaan lennättimestä. Näin teimme kohta luettuamme lehti-ilmoituksen, jossa Rover-90 oli myytävänä. Meille vastasi herra Nyberg.
Hän oli saanut tyttäreltään toimeksi myydä auto, koska se oli iso käänneltävä nuorelle naiselle, joka vielä asui ulkomailla. Tytär puolestaan oli perinyt auton edesmenneeltä enoltaan, joka oli ollut Suomen Autoteollisuuden (Roverin maahantuoja) hallituksen puheenjohtaja.
Tytär etsi autolle kotia, jossa siitä pidettäisiin hyvä huoli. Sovimme Hra Nybergin kanssa, että maksamme varausrahan pankkiin ja loput kuittia vastaan kun auto tullaan noutamaan, kunhan saamme säästetyksi sovitun summan määräajan puitteissa. Näin meneteltiin ja Kemppaisen Jussin kanssa auto noudettiin Helsingistä.
Lyhyessä tapaamisessa allekirjoitettiin tarvittavat asiapaperit: vaimoni Liisa sai auton, rekisteriote vaihtoi omistajaa ja mukana seurasi täydellinen paksu huoltokirja. Siitä oli laadittu neljä kieliversiota detaljikuvin yksiin kansiin, josta näkyy jokainen nippeli.
Puheet kävivät niin hyvin yksiin, että herra Nyberg antoi radion ja suksitelineen kaupantekijäisiä. Ne ovat edelleen hyvässä tallessa ja tuolloin niille oli heti käyttöä: talvirenkaat katolle ja radiosta musiikki soimaan.
Molemmat kuljettajat pääsivät ottamaan tyypit autosta, joka oli jo silloin - vuonna 1973 - yleisen mielipiteen mukaan vanhanaikainen.
Rover haukkasi tietä tyylikkäästi, matkustusmukavuuden oli omaa luokkaansa - kuten vielä tänäänkin.
Se oli vapaiden nopeuksien aikaa. Pääsääntöisesti kuitenkin ajoimme nautiskellen hyvästä kyydistä, siitä miten jousitus otti kuopat (niitähän riitti) ja musiikista: radio osoittautui huippulaitteeksi. Sen antenni käännetään tietysti sivuun sisältä käsin, kun auto ajetaan talliin.
Eikä keskustelussakaan vieruskaverin kanssa tarvinnut ääntänsä korottaa. Nahkapenkeillä istuessa "vaikka hattu päässä", plyyshimatto jalkojen alla, kangasverhoilu katossa, jalopuinen kojetaulu jossa mustapohjaiset, selkeälukuiset ja himmennettävät mittarit: nopeus, matka, trippi, lataus, polttoaine/moottoriöljyn määrä, reservitankin nuppi, josta saa 50 lisäkilometriä, jotta pääsee huoltoasemalle jos bensa on loppumassa, varoitusvalot, vilkut, kaukovalo, kello, joka kertoo myös akun varaustilan, sisävalot ja muut hallintalaitteet: lämmitys, raitisilma, ylös/alas, huurteenpoisto ja vapaakytkin.
Piippumiehelle suunniteltu tuhkakuppi löytyy kojetaulun alta. Savunharmaat aurinkosuojat kääntyvät eteen/ylös/sivulle. Tosi tilavan hanskalokeron päällystetty kansi kääntyy laskualustaksi esimerkiksi kartanlukua varten ja ikään kuin kaiken kruununa virtalukon päällä on nappistartti.
Hakumatkan ajokilometrejä tuli noin 720 Helsingistä Ouluun ilman rengasrikkoja.
Moottori osoittautui todelliseksi voimanpesäksi mäkisillä osuuksilla ja siinä on tasainen käynti. Piripintainen kahvikuppi ei läiky moottorin käydessä, sanovat vanhat automiehet. Mahtavaa vääntöä ja suorituskykyä riitti niin että vielä tänäänkin kaikilla Suomen tienpätkillä lähtee kuskilta kortti heti hyllylle jos on kaasu pohjassa, isoin numero silmässä ja tutka tienvarressa.
Roverit olivat poliisin ja erityisesti taksin suosiossa. Yllätys oli vapaakytkin. Se jos mikä säästää oikein käytettynä polttoainetta. Kiireisessä ajossa polttoainetta menee, mutta joutuupahan matkakin.
Moottoritilassa on hienouksia, joita ei nykyautoissa ole lisävarusteenakaan. Salamarauta eli veivi, sakkakuppi on helposti puhdistettavissa, polttoaineen sulkuventtiili ON/OFF, startti, avainkanta starttimoottorissa (suoraan akselin päässä) muiden laitteiden lisäksi. Lattiavaihde, kardaaniveto käy nelilovisen laatikon kautta. Ykkönen ja pakki ovat synkronoimattomia, muut vaihteet on synkronoitu. Vapaakytkintä tarvitsee käyttää vain liikkeelle lähtiessä.
Edessä on erillisjousitus, taka-akseli on jäykkä. Vaakasuorat lehtijouset on pakattu "damaskeihin" ja jousituksesta löytyvät myös nesteiskunvaimentajat. Sen geometriasta johtuen Rover vain niiaa kuopissa.
Rumpujarrut ovat suuret kuin kuorma-autossa, joten poljinvoimaa tarvitaan yllättävän vähän, ottavat pehmeästi mutta pito on varmaa. Käsijarru on "paaka": vasemmalle kädelle liikerata selkeä mutta pitkä, vaikuttaa takapyöriin.
Polttoainetankki on takasillan takana, samoin vararengas omassa tilassaan, molemmat lukkojen takana. Niihin pääsee käsiksi valaistun ja verhoillun tavaratilan kautta. On myös tunkki, mutteriavain ja ilmapumppu, kaikki sievästi omissa pidikkeissään.
Kojetaulun alta omasta telineestä löytyy työkalusatsi, jalopuukahvalla varustettu raakakumista muotoiltu paletti, jossa jokaiselle työkalulle on oma paikkansa. Kromattu rengaspainemittari, tulppa-avain. Rasvaprässiä ei ole koskaan käytetty, sillä kaikki lukuisat rasvanipat on huollettu korjaamo- ja harrastetyönä. Sytytystulpille ja katkojan kärjille on kärkivälimitta , meisseleitä, kiintoavaimia, jakoavain (käyttämätön) .
Roverin tukeva runko ei natise eikä notku vieläkään. Esimerkiksi renkaita vaihtaessa voi samalta puolelta nostaa etu- ja takapyörät yhtä aikaa yhdestä pisteestä ylös. Kätevää, vai mitä?
Korissa on käytetty alumiinia pienentämään massaa ja vastustamaan korroosiota. Penkeissä istuu viisi henkilöä ryhdikäästi. Säätöjä riittää ylös, alas, eteen ja taakse. Kyynärnojat tukevaa tekoa, ovissa säädettävät. Tuulilasi kaareva yhtenäinen, takalasi kaareva kolmiosainen. Sivulasit ja tuuletusikkunat kromatuissa kehyksissä. Etuovissa resorilla varustetut kokolevyiset tukevat sivutaskut. Kaapparimallisissa ovissa on lapsilukot.
Rover-90 on huipputuote ajalta, jolloin kvartaalitaloudesta ei vielä tiedetty mitään. Kaunis, persoonallinen muotoilu ilman turhia krumeluureja, kaksivärinen, alaosa on norsunluun värinen, yläosa musta, pölykapselit, puskurit ja etusäleikkö on kromattu. Isot pyörät 6.00-15 ottavat äänettömästi tietä.
Ajokilometrejä on tullut 32 vuoden aikana noin 200 000 ja edellisetkin omistajat olivat ajaneet yli satatuhatta, joten melkoinen määrä tuulessa jos tuiskussakin.
Rover on ylimaalattu 20-30 vuoden välein, viimeksi viime kesänä.
Pakkaskestävyyttä on testattu lukuisia kertoja, olihan Rover pitkään jokapäiväisessä käytössä niin töissä kuin perheen käytössä. Veivin tarpeellisuus testattiin eräänä pakkastalvena työmatkalla Tornioon. Rover oli seisonut aamun puolikahdeksasta iltayhdeksään reilusti yli -30°C pakkasessa viltti konepellin päällä kuten hyvällä hevosella ainakin. Valmistautuessani käynnistämään autoa, pysähtyi pari paikallista isäntämiestä turkit päällä katsomaan touhujani. He sanoivat: "Se ei kuule poika lähe käyntiin, ei varmasti, vaikka onkin Roover", johon totesin, että "lähtee varmasti".
Konepelti auki. Veivillä sain moottorin pyörähtämään kierroksen imu päällä ilman virtaa, sitten virrat päälle, varovasti veivistä puristuksen kohdalle ja reipas vetäisy kammesta. Kas kummaa, auto kävi ja kukkui.
Tienoo alkoi täyttyä vesihöyrystä ja pakokaasusta isäntien ihmetellessä. Erosimme ystävinä. Matka tosin alkoi hitaasti, sillä kytkin oli niin tahmea, että kun sen painoi pohjaan, se piti nostaa kengänkärjellä ylös. Nykyisten öljyjen ja nesteiden pakkaskestävyys on aivan eri luokkaa kuin silloin.
Ajelin hissukseen ykkösellä, kunnes kulku alkoi jotenkuten sujua, renkaat pyöristyä ja paikat notkistua. Onneksi Roverissa on vapaakytkin, jonka käänsin päälle ja sen jälkeen vaihtamisongelmat voi unohtaa, niitä ei yksinkertaisesti ollut. Sisälämpöä riitti, sillä olin asentanut penkin alle lisäkennon lämmityslaitteen kanssa sarjaan, mutta etuikkunassa kummankin, kuljettajan ja matkustajan kohdalla oli vain kolmen kämmenen ala täysin puhtaana ja sivuikkunat ohuessa jäähileessä.
Matka Ouluun sujui moitteitta reilun sadan kilometrin matkasta ja hyytävästä ajoviimasta huolimatta. Rover kääntyi yllättävän ketterästi kun saavuin kotipihaan: öljyt ja rasvat olivat notkistuneet ajon aikana. Muuta liikennettä oli muistaakseni 23 vastaantulijaa!
Kesäajelujen päätteeksi vuonna 2005 kiersimme opettaja Aino Mielityisen kanssa Keski-Suomen mutkaisia ja mäkisiä teitä Muurasjärven ympärillä pysähdellen välillä katselemaan kauniita maisemia.
Meillä oli kiikari mukana ja sillä oli kiva katsella auton ikkunasta - joka ei pahemmin tärissyt, vaikka auto oli käynnissä - syysmuuttoon valmistautuvia joutsenia.
Ajelu päättyi opettajan hyvin hoidetulle pihalle ja hän 96-vuotias virkeä vanhus - joka ei omien sanojensa mukaan ole koskaan oikein tykännyt autokyydistä - loihe lausumaan: "Hyvähän tuossa oli istua."