Vesien eväkkäillä ei ole helppoa. Oli kyse Atlantin ulapoiden silliparvista, Perämeren pohjukan lohista tai Kuusinkijoen taimenista, uhka joutua ihmisen virittämiin pyytöihin on suurempi kuin kalan muut elinkaaren riskit.
Harvasta asiasta saadaan aikaiseksi niin tulisia riitoja kuin kalastuksesta. Sen tietävät niin ammatti- kuin vapaa-ajan kalastajatkin, jotka kaiken lisäksi käyvät väliin toistensakin kimppuun.
Kalastusvälineet ovat nykyisin niin tehokkaita, että kalastusta on suunniteltava, säänneltävä ja valvottava tarkkaan, jotta kalakannat eivät romahtaisi ja terveellistä syötävää riittäisi ruokapöytään tulevinakin vuosina. Tämä vain on helpommin sanottu kuin tehty.
Otetaan esimerkiksi EU, joka yrittää pienentää kalastuslaivastoaan tutkijoiden suositusten mukaisesti. Troolareita on näiden arvioiden mukaan 40 prosenttia liikaa EU-vesien kestokykyyn verrattuna. Tästä huolimatta kalastusta tuetaan yli miljardilla eurolla vuosittain.
EU:ssa on vireillä iso kalastusremontti, mutta sen onnistumisen suhteen uskaltaa olla epäileväinen. Miten sellaiset tärkeät EU-maat kuin Ranska ja Espanja suostuvat purkamaan troolariarsenaalejaan, kun pelissä on niin monen teollisuudenalan intressit laivanrakennuksesta alkaen? Ehkä murros sitten aikanaan tapahtuu luonnon ehdoin kalakantojen romahtaessa.
Toinen esimerkki löytyy vähän lähempää. Siitä asti kun Tornionjoen lohi alkoi elpyä, on Perämeren pohjukassa käyty sotaa siitä, kuka saa nostaa pohjoiseen uivat lohet kuiville. Vastakkain ovat olleet lähinnä ruotsalaiset ammattikalastajat ja jokivarren matkailuyrittäjät.
Mikään ei ole niin helppoa kuin nostaa synnyinjokeensa matkaavat lohet jokisuulla rysillä pois vedestä. Se on kuitenkin yhteiskunnan kannalta hölmöläisten hommaa. Norjan kassikasvatuslaitokset tuottavat lohta saunamakkaran hinnalla kauppojen tiskeille. Perämeren lohesta ei kalastaja saa sen parempaa hintaa, ei vaikka kyseessä olisi joessa syntynyt luonnonkala.
Jos sitä vastoin lohi käy turistikalastajan perhoon tai uistimeen, nousee lohen kilohinta helposti kymmenkertaiseksi. Lohituristit ovat valmiita maksamaan majoituksesta ja muista oheispalveluista satoja vanhoja markkoja päivässä. Edellytys kuitenkin on, että joessa tiedetään olevan kalaa.
Vastakkainasettelua ei tässä voi mitenkään välttää. Lohet joko uivat jokisuulla ammattikalastajien pyytöihin tai käyvät myöhemmin jokivarressa vapavälineiden houkutuksiin. Oikea valinta on helppo tehdä: väylän varren kylien elpyminen turismin avulla on monin verroin arvokkaampi asia kuin muutaman yksittäisen ammattikalastajan oikeus tukkia jokisuu verkoillaan. Itsestään selvää on, että myös jokikalastusta on säänneltävä kestävän kehityksen periaatteiden mukaisesti.
Surullista tässä Tornionjoen kalastussodassa on, ettei Ruotsin valtio ole pitänyt lupauksiaan korvata menetettyjä tuloja. Suomalaisetkin voisivat pitää sen verran huolta ruotsalaiskalastajien elannosta, että päättäjiä muistutettaisiin luvatuista korvauksista. Paras ratkaisu olisi, että Ruotsi ja Suomi lunastaisivat rysät ja kalastusoikeudet pois kunnon rahatukoilla.
Kateus jyllää kalavesillä, senhän me vesillä liikkuvat hyvin tiedämme. Vesien tyhjentäminen ei kuitenkaan ole edes viimeisen saaliin saajan etu.