J. Karjalainen 16. maaliskuuta Areena Oulu
J. Karjalainen on muusikkona niin omassa luokassaan, että sille on vaikea löytää vastinetta. Se oli päällimmäinen kokemus Karjalaisen ja hänen bändinsä esiintymisestä Areena Oulussa lauantaina. Loppuunmyyty keikka kesti yli puolitoista tuntia, minkä aikana Karjalainen ehti soittaa uuden albuminsa kokonaan ja sen päälle vielä tusinan vanhempia kappaleita.
Sä kuljetat mua -levyn julkaisukiertueelle saapunut artisti aloitti keikan albumin nimikkokappaleella. Taustakankaalla oli levynkannesta tuttu sinisävyinen kuva Bevatron-hiukkaskiihdyttämön ohjaamosta vuodelta 1960. Sen mystinen tunnelma mukailee albumin blues-sävyistä orgaanista sointia ja elokuvallista kuvastoa.
Uudet kappaleet ovat yhdistelmä Karjalaiselle ominaista ajatonta melodisuutta ja uudempaa kylmänsävyistä unenomaista kerrontaa – jotain, joka ei välttämättä resonoi ensikuulemalta tai vie pehmeään nostalgiaan kuten muusikon hittikappaleet. Tämän pystyi myös aistimaan yleisöstä, joka kuunteli uuden levyn kohteliaasti, mutta odotti selvästi vanhempaa tuotantoa.
J. Karjalainen vaikutti itsekin hieman vapautuneemmalta, kun sai siirtyä vanhempiin kappaleisiin, niihin, jotka uppoavat yleisöön kuin lämmin veitsi voihin. "Nyt soitetaan jotain vanhaa, ja vanhahan on aina parempaa", Karjalainen heitti ennen kuin yhteislauluilta alkoi kappaleella Mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään. Tätä seurasivat muun muassa kappaleet Telepatiaa, Hän ja encorena kuultu Villejä lupiineja, jotka ovat osa suomalaisten yhteistä kulttuuritajuntaa, niitä kappaleita, jotka löytyivät koulujen musiikinkirjoista ja soivat radiossa vielä vuosikymmeniä.
Etenkin näiden ikivihreiden kohdalla Karjalainen oli lavalla kuin kotonaan. Tämä rentous melkein peitti alleen kaiken sen valtavan määrän teknistä osaamista ja perfektionismia, joka bändin äänimaailmasta oli kuultavissa. Esimerkiksi Hän-kappaleen lukemattomat kerrat kuultu kitaramelodia soi niin pehmeänä ja notkeana, että se kuulosti jopa raikkaalta. Harvoin kuulee näin rautaisen ammattimaista soittoa.
Keikan lopuksi mentiin suureen iloon, Meripihkahuoneen biljoonien vuosien onnellisuuteen. Encoressa viimeinen kappale oli Riisinjyvä. Muutaman vuoden vanha kappale on jo nyt ikoninen. Sen sanoma on balsamia minäkeskeiselle ajalle. Olemme mitättömän pieniä ja merkityksettömiä, ja se on välillä lohdullista kuulla.