Arvet, ruhjeet ja mur­tu­mat kuu­lu­vat skeit­ta­rin arkeen

Aurinko laskee ja ilma kylmenee, mutta oululaisia skeittareita moinen pikkuseikka ei hetkauta. Tyyli on jokaisella oma, mutta yksi yhdistävä tekijä on tuonut katusurffarit Heinäpäähän.

Skeittari ei pikkuruhjeita säikähdä.
Skeittari ei pikkuruhjeita säikähdä.

Aurinko laskee ja ilma kylmenee, mutta oululaisia skeittareita moinen pikkuseikka ei hetkauta. Tyyli on jokaisella oma, mutta yksi yhdistävä tekijä on tuonut katusurffarit Heinäpäähän.

Ala- ja yläasteiästä aktiivisesti skeittausta harrastaneet Jaakko Parviainen, 19, Petri Pietilä, 19, Joona Okkonen, 20, ja Henri Sirkkavaara, 20, raottavat omaa lajihistoriaansa. "Seitsemänvuotiaana näin San Franciscossa kadulla skeittaajia, joilla katkesi lauta. Olin ihan, että vau", Joona muistelee ensikosketustaan rullalautailuun.

Henri näki kaverinsa isoveljen rullaavan, Jaakko ja Petri taas kinusivat kaupan hyllyltä vanhemmiltaan makean näköistä kulkuvälinettä.

Joonan hihansuusta vilkkuu tuore leikkausarpi. Kaatumisen seurauksena käsi napsahti keskeltä poikki.Pojat harmittelevatkin, että useimmiten lajia pidetään meluisana ja häiritsevänä, vaikka skeittaajat eivät ole mitään huligaaneja.

Arpien perusteella skeittaajaa ei kadulla tunnista. Mistä sitten tunnistaa?

Kengistä ja lantion ympärille vyön tapaan sidotuista kengännauhoista. Kengännauhaa skeittarit keksivät käyttää, sillä kompuroidessa kova, nahkainen vyö oli vain haitaksi. "Vaikka eivät nekään enää ole skeittaajien oma juttu. Joku voi näyttää skeittarilta, vaikkei sellainen olekaan. Skeitatessa haluamme käyttää mahdollisimman mukavia vaateita", pojat kertovat.

Lue lisää sunnuntain Kalevasta

Ilmoita asiavirheestä