Maailman paras maajoukkue on Espanja.
Jos maajoukkueet pelaisivat 38 ottelun vuosittaisen liigan, Espanja olisi kauden jälkeen ykkönen.
On kuitenkin kokonaan toinen juttu voittaa maailmanmestaruus. Vuonna 1974 maailman paras joukkue oli Hollanti, mutta maailmanmestariksi kruunattiin Saksa. Vuonna 1982 maailman paras joukkue oli Brasilia, mutta MM-pokaalin sai Italia.
Ne, jotka kritisoivat MM-turnauksen cup-muotoiseksi kääntyvää kilpailua, ovat väärässä. Juuri olan takaa kurkkiva yllätyksen mahdollisuus on lopputurnauksen suola. Siksi Espanja, Italia, Saksa tai Englanti voivat pudota jatkosta jo alkulohkovaiheessa.
Siksi lähes jokaisella turnauksen ottelulla on merkitys.
Kansainvälisen jalkapalloliiton ratkaisu siirtyä 32 joukkueen turnaukseen aiheutti aikoinaan rajua polemiikkia. Nyt 32 osallistujamaata tuntuu täsmälleen sopivalta määrältä. Turnauksen muoto on hedelmällinen ja selväpiirteinen. Siinä ei ole keinotekoisia välisarjoja, jatkolohkoja tai putoamissarjoja.
Pitäkää tästä kiinni, Fifa, niin kuin olette pitäneet kiinni myös neljän vuoden syklistä.
Juuri se tekee MM-turnauksesta rakastettavan. Yksi tappio voi murentaa yhden sukupolven huippujoukkueen työn.
Armonpullia ei ole jaossa.
Hyvä on, Espanjan vastustaja toissapäivänä oli kevyt Honduras. Ottelun toisella jaksolla vain viisi kuusi hondurasilaista juoksi pallon alle, jolloin espanjalaiset pääsivät koko ajan pienillä siirroilla ylivoimahyökkäyksiin.
Siitä huolimatta Ellis Parkin yläparvelta saattoi todistaa maailman tämän hetken hämmästyttävintä pallon siirtelyä ja vapaan pelaajan liikkumista oikeaan paikkaan.
Espanjan joukkue liikkui kaukaa katsottuna kuin tietokonepelissä.
Konkarivalmentaja Vicente Del Bosque peluuttaa ryhmäänsä FC Barcelonan tyyliin. Esimerkiksi Sergio Ramosilla, Xabi Alonsolla, David Villalla ja Fernando Torresilla ei ole vaikeuksia sulautua toimivaan katalaanien pelitapaan.
Voi Bafanan Bafanan kannattajaparkoja. Isäntämaa taisteli tiistaina urhoollisesti, mutta jatkopaikka jäi haaveeksi.
Samaan aikaan pelatun Uruguay--Meksiko -ottelun aikana eteläafrikkalaiset saivat viestejä toisesta ottelusta ja viidakkorumpu pärisi Royal Bafokengissa vauhdikkaasti. Aina, kun vuvuzelat ylittivät sietämättömän rajan, Etelä-Afrikka oli saanut pallon Ranskan verkkoon.
Hetken aikaa ihmeellinen näytti mahdolliselta.
Kun Ranska tuuppasi kavennusmaalinsa, Rustenburgin katsomossa paikalliset luulivat Etelä-Afrikan onnistuneen.
Ilo oli lyhytaikainen.
Mutta iloa se oli silti. Sympaattinen isäntämaa saa olla ylpeä joukkueestaan.
Putoamisesta huolimatta.