Saariselällä pidetään tänään ja huomenna Arktisen neuvoston kolmas ulkoministerikokous. Se päättää Suomen kaksivuotisen puheenjohtajakauden, ja sitä voi vaivatta pitää koko neuvoston työn tähänastisena huipennuksena, ainakin jos kyse on näkyvyydestä ja painoarvosta.
Tämä on nimittäin ensimmäinen ulkoministerikokous, jossa paikalla on ulkoministereitä. Saavutus se on tämäkin. Viidestä maasta on ministeri mukana, loputkin tulivat korkealla profiililla. Vain Venäjän edustajasta oli epäselvyyttä viime hetkiin asti.
Tosin selitys löytyy yhtä lailla maantieteestä kuin Suomen puheenjohtajuuden onnistumisesta. Neljä vuotta sitten kokous pidettiin Iqaluitissa, Nunavutin territoriossa, Kanadan Baffinin saarella. Kaksi vuotta sitten oltiin Barrowissa, Alaskan pohjoisrannikolla. Niihin verrattuna Saariselkä on jo hyvinkin maalikyliä ja helposti saavutettavissa.
Anekdoottina voisi mainita, että kaksi vuotta sitten Kalevalla oli erikoinen kunnia olla maailman ainoa tiedotusväline, joka ylipäätään seurasi koko kokousta. Nyt paikalla on jo neuvoston historian ensimmäinen lehdistökeskus.
Painoarvoa ja näkyvyyttä on siis tullut lisää. Mitä muuta?
Periaatteessa Arktinen neuvosto on elin, joka kansainvälisessä yhteistyössä ainutlaatuisella tavalla kytkee yhteen kahdeksan valtiota ja joukon niiden alueella olevia alkuperäiskansoja. Käytännössä todellisuus on karumpi: arkielämässä neuvosto kytkee yhteen joukon ulko- ja ympäristöministeriöiden virkamiehiä, joukon muita virallisia edustajia ja työryhmien kautta joukon asiantuntijoita - joita tosin jo on melkoinen määrä.
Perustamisasiakirjansa mukainen korkean tason foorumi se on ensimmäisen kerran oikeastaan vasta nyt Saariselällä. Lisäksi yksi lenkki puuttuu; Euroopan unioni ei Suomen toiveista huolimatta ole vieläkään mukana edes tarkkailijana, vaikka onkin yhteistyöohjelmissaan jo alkanut ottaa alueen huomioon.
Jäntevästi toimivaa elintä neuvostosta ei tule, ennen kuin sillä on pysyvä sihteeristö ja mahdollisuus pitkäjänteiseen työhön. Sellaista pysyvyyttä taas ei tule niin kauan kuin Yhdysvallat sitä vastustaa. Nyt kun Suomi lopettaa työt, Islanti alkaa vetäjäksi ja Suomen sihteeristön kokemus siirretään hyllylle muihin tehtäviin.
Eikä voi sanoa, että Suomikaan olisi puheenjohtajuuteen resursseja kottikärryllä kipannut. Pikemminkin kyse on ollut pienen joukon ammattitaidosta ja venymisestä ulko- ja ympäristöministeriöissä. Virkamieskomitean puheenjohtaja Peter Stenlund on tehnyt erinomaista työtä, mutta samaan aikaan ulkoministeriön hallinnollinen osasto on onnistunut jo pitkään olemaan nimittämättä ketään suurlähettilään paikalle, jossa Suomea pitäisi edustaa niin Arktisessa kuin Barentsin neuvostossa.
Alkuviikon Saariselällä nämä virkamiehet ovat hioneet kuntoon kokouksen loppujulistusta. Työn luonnetta kuvaa, että yksi ja sama s-kirjain kummittelee näissä neuvotteluissa vuodesta toiseen: ovatko alkuperäiskansat englanniksi kansoja (peoples) vai jotain muuta (people). Jos s on mukana, kansat ovat kansoja ja sen myötä voi tulla tiettyjä kansainvälisiä oikeuksia. Ilman s-kirjainta kyse on "vain" tavallisista arktisista asukkaista.
Useimmille osanottajille tässä ei ole mitään ongelmaa. Saamelaiset tai inuitit saavat kaikin mokomin olla kansoja, mutta etenkin Yhdysvalloille kyse on periaatteesta. Alkuperäisyhteisöjä voi olla, kansoja ei.
Silti on väärin puhua amerikkalaisista arktisen yhteistyön jarrumiehinä. Sikäläinen ajattelutapa lähtee liikkeelle käytännön projekteista, ja niissä maa on kovasti mukana. Yhdysvallat esimerkiksi teki aloitteen ja pääosin rahoittaa kahden vuoden kuluttua valmistuvan ison selvityksen, jossa pitäisi vihdoin saada selvä tieteellinen näyttö siitä, mitä ilmastonmuutos saa arktisilla alueilla aikaan.
Ennakkovaikutelma on, että se saa aikaan paljon. Isompaa yksittäistä tulevaisuuteen vaikuttavaa kysymystä pohjoisessa tuskin onkaan.
Kansainvälisistä elimistä voi herkästi tulla kokousautomaatteja, jotka jatkavat elämäänsä vaikka perustamisen alkuperäinen tarkoitus katoaa jonnekin ties minne.
Arktisessa yhteistyössä se vaara ei ole yhtä suuri. Kehitys menee pikemminkin toiseen suuntaan. Monenlaisia asioita on vireillä, verkostoja syntyy, uutta tietoa tulee esiin. Etäisyydet ja resurssien niukkuus ovat hidaste, eivät este. Arktinen yliopisto on päässyt vähitellen liikkeelle, yliopisto- ja tutkimusyhteistyö tiivistyy muutenkin, parlamentaarikkojen toiminta on vakiintunut ja niin edelleen.
Tälle kaikelle on yhteinen nimittäjä, luonnonolot. Ei ole sattuma, että juuri ympäristöön liittyvät asiat ovat nousseet eniten esille. Maailman mitassa pohjoinen maisema on ainutlaatuista yhteistä ylellisyyttä: täynnä tilaa, jylhyyttä ja puhtautta. Vastaavaa, yhtä hyvin säilynyttä ja silti ihmisen asuttamaa kokonaisuutta ei oikeastaan toista ole.
Silti tiedetään, että tämä on uhattuna syistä, joiden aiheuttajat ovat yleensä aivan muualla. Saasteita kaukokulkeutuu tuhansien kilometrien päästä, ja ilmastonmuutos voi muuttaa kaikki olemisen perusteet pohjoisessa.
Arktisista alueista on usein puhuttu eräänlaisena maapallon ennakkovaroitusjärjestelmänä. Nämä puheet Saariselällä toistuvat, ehkä entistäkin vakavammin sitä mukaa kun tieto asioiden tilasta vankistuu. Tuleva päätöslauselma korostaa kestävää kehitystä, ympäristönsuojelua ja hallitusten ja alkuperäiskansojen yhteistyötä. Toisin sanoen tällä toiminnalla on selvä tavoite.
Saariselän ulkoministerikokous on ensimmäinen nimensä veroinen tapahtuma koko neuvoston historiassa. Ministerit tulevat ja menevät nopeasti, varsinainen työ jatkuu toisaalla matalalla profiililla, mutta symbolisesti tämä joka tapauksessa merkitsee uutta askelta, eräänlaista valtioiden antamaa tunnustusta. Samaan aikaan Barentsin neuvostossa kehitys on mennyt viime vuodet toiseen suuntaan.