Perheissä muodostuu arjessa omia tapoja. Tänä vuonna niitä on ravistellut korona, mutta osa kotiarjen käytännöistä pysyy ajasta riippumatta – yksi löytää itsensä huolehtimasta ruuanlaitosta, toinen tarttuu helpommin siihen, että laskut hoidetaan ajallaan, esimerkiksi. Kotitöistä riittää joskus riidaksi asti, tai iltaisin voi huokaisuttaa, että tuokin asia odottaa tekijää.
Tämä tuskin on muuttunut historian saatossa. Varmaan jo Jeesuksen aikaan mies teki yhtä, vaimo toista, lapset olivat mukana omalla laillaan. Aika ja konstit olivat toiset, mutta arki teetti yhtä lailla töitä. Yhtä lailla joku saattoi iltaisin huokaista kotitöiden loppumatonta kiertokulkua.
Jeesus tapasi huokaista elämän kysymyksiä Jumalalle. Hän kehotti ympärillä istuvia ihmisiä, kotitöissä väsyneitä, raskaan työn rasittamia, pelon painamia, kaikenlaisia ihmisiä pysähtymään ja katsomaan kedon kukkia. Kukat eivät näe vaivaa, tee työtä, mutta silti niiden asut olivat loistavammat kuin mahtavimmankaan hallitsijan vaatteet.
Tuskin pysähtyi aina tuonkaan ajan ihminen pohtimaan, miten Jumala lahjanaan antaa hyvyyttään arkisten asioiden muodossa. Kuinka Jumala tietää kyllä ihmisten huolet huomispäivästä ja sen haasteista. Kuinka Jumala arjessa kantaa.
Siispä jopa kotitöiden keskellä on hyvä muistaa kiitollinen mieli. Pestävä pyykki kertoo siitä, että on touhuttu ja eletty. Likaiset tiskit kertovat siitä, että on ruokaa. Imuria heilutellessa saa kiittää siitä, että on koti, ja terveyttä sitä hoitaa.
Kullekin päivälle riittävät omat arkiset murheensa, mutta myös kiitoksen aiheensa. Ja vaikka väsyisimme tai tekisimme virheitä, silti Jumala kantaa.