Siteeraukset Antti Hyryn kirjasta Uuni (Otava 2009)
Orsileipää, rieskaa. Metvurstia, juustoa. Pieniä tomaatteja. Margariinia. "Mutta ei kielileikettä. Sitäkin kyllä löytyy", Maija Hyry hymähtää ja katsahtaa mieheensä, kirjailija Antti Hyryyn. "Vai niin", mies vastaa. Hänen kirjoittamansa Uunin päähenkilö Pietari söi usein kielileikettä. Maija Hyryn leipoma leipä paistui kaksi ja puoli vuotta sitten valmistuneessa uunissa.
Seinäkello raksuttaa Hyryjen vapaa-ajan pirtin seinällä meren rannassa Kuivaniemellä, lähellä Merihelmeä. Iin Olhavasta ostettu pitkä ruokapöytä odottaa kutsuvasti kahvinjuojia ja leivän syöjiä. "Orsileipä sitten murenee", emäntä varoittelee.
Pala metvurstia ja rieskaa. Hyvää, kotitekoista rieskaa. Paljon ohuempaa kuin äidin tekemä. Pakko maistaa orsileipääkin. Oivallista, rapeaa.
Uuni seisoo kaikessa rauhassa viereisessä huoneessa, pirtissä. Vanhanmallinen, ensin sokeeraava, häkellyttävä, mutta sitten koko ajan yhä paremmin ympäristöönsä, ulkoilman ahavoittamiin hirsiseiniin, sopiva, mellevä uuni. 1,90 metriä kertaa 2,70, ensin muurari Risto Päkkilän arvioimana, sitten Hyryn etsimällä mitalla tarkistettu. Suuri, vanhoista tiilistä muurattu uuni.
"Ensin käykkärät laudanpätkät, holvia vasten kaikki neljä samalla lailla käykkäriä. Kanavien suojaksi, että jäävät auki, sisäpuolille, vaikka seitsemän sentin leveät käykkärät, jotka alapäistä sopivat valmiina oleviin liekinreikiin, ulkopinnoille vanerinpalaset taivutetaan ja pannaan kiinni pienillä kolmen millin ruuveilla, ylälaudat puristimilla kiinni holviin. Puristimet voi ottaa pois, kun valu nousee lähelle."
"Laatuunkäypä, etenkin kun kyseessä on vasta kuudes uuni ja vanhoista tiilistä muurattu. Ei nokea otsassa. Toimiva. Istuu juuri tähän ympäristöön", Päkkilä arvioi. Hän tietää, koska on muurannut 30 vuoden aikana parituhatta uunia.
Päkkilää arveluttaa Hyryn ratkaisu muurata piippu uunin etuosan päälle perinteisten uunimuuraajien tapaan. "Nykyisten rakennustarkastajien käytäntö vähän vaihtelee. Vaatiko hän lujuus- ja rakennelaskelmia? Tukevasti näyttää pysyvän pystyssä. Epäilemättä kestää."
Kirjailija ja ammattimuurari keskustelevat pitkään oikeasta uunin holvin korkeudesta. "Onko uuni liian hupa lämmölle?" Miehet ovat eri mieltä holvin korkeuden vaikutuksesta ylälämpöön.
"Vähän harmittaa nyt, kun pyöristin uunin toisenkin nurkan, vaikka Hökän pirtin mallissa seinän puoleinen etunurkka oli terävä", Hyry kertoo. "Muuten olen uuniin tyytyväinen."
Kirjassa Pietari asettelee huolellisesti linjalangat joka tiilikerralle. "Käyttääkö ammattimies lankoja?" Hyry kysyy. "Kyllä yleensä silloin, kun muuraan puhtaaksi. Mutta jos uunin pinta rapataan, vatupassi riittää. Jotenkin vain laastia tuppaa tulemaan oikea määrä."
Miesten mielestä muuraus on periaatteessa helppoa. Siihen paikkaan, mihin ei tule laastia, tulee tiiltä. Ja päinvastoin. "Mutta muuraus vaatii hyvää muistia. Pitää muistaa ensin panna laastia", Päkkilä heittää.
Hyry ei suostu arvioimaan, kuinka monta työtuntia uunin rakentaminen vei. "Kauanko sinulta veisi", hän kysyy Päkkilältä. "Iso uuni. Puolitoista viikkoa."
"Miksikö tein uunin? Jotta Maija pystyy tekemään hyvää leipää. Ja pirtissä pitää olla uuni, kunnon kokoinen. Arinan alla tavaraa, jotta se paistaa tasaisesti. En oikein usko näihin nykyajan vuolukiviuuneihin. Ne lämpenevät nopeasti, mutta myös jäähtyvät äkkiä. Entä Uunin? Heh!"
Hyryt tekevät leivät täsmälleen samalla tavalla kuin kirjassa. Vaimo panee ruisleivän happanemaan kaksi päivää ennen paistoa ikivanhaan juureen. Hän alustaa taikinan ja leipoo leivät, isäntä paistaa. Mies lämmittää uunin kuumaksi - 450-500 asteiseksi - mikä on helppo tarkistaa digitaalimittarilla.
Ensin paistuvat rieskat. Viisitoista sekuntia, sitten kääntö. Taas viisitoista. Valmis. Sitten orsileipä. Mitä ohuempi leipä, sitä kuumempi uuni.
"Ja rouva varmaan tekee uunipuut?" Risto Päkkilä heittää. "Pystyn kyllä tekemään." Mutta puiden teko jää kyllä isännän tehtäväksi.
Vaikka melkein kaksi metriä syvään ja toista metriä leveään uuniin mahtuisi paistumaan kerralla vaikka kuinka paljon rieskoja, ei sinne ehdi laittamaan kovin monta, sillä silloin ne auttamatta palaisivat.
Massiivinen tiiliuuni kestää paistaa pitkään. Tarve määrää, kuinka monta leipää pariskunta tekee kerrallaan. Mikäli Hyryjen neljän pojan ja kahden tyttären perheet sattuvat vierailemaan pohjoisessa yhtä aikaa, orsi saa olla pitkä, siitä pitävät 40 lastenlasta huolen. Toki joku tyttäristä tai pojista saattaa myös leipoa pyöräyttää. Mutta leipominen käy sutjakkaasti Maija Hyryltä, 1960-luvulta alkaen hän on leiponut.
"Olemme Antin kanssa vähän erilainen pari. Minä olin töissä, hän kotona, ja hoiti myös lapsia. Pojille ja tytöille oli hyvä, että isä oli kotona."
Kirja kertoo pikkutarkasti, mutta mukaansatempaavasti Pietarin uuninmuurauksesta. Ja muustakin - urkumatkasta, hillareissuista, marjojen perkauksesta, etelänmatkasta pojan omakotitalon sähkötöihin ja lukemattomista tavaranhakumatkoista Eeron kauppaan ja Haukirautaan. Lopuksi huipentumasta, leivän paistosta uudessa uunissa.
"Fiktiota ja faktaa. Mutta asiasta, jonka tuntee, on helppo kertoa. Pitää ymmärtää, mistä kirjoittaa", Hyry velmuilee.
Kirjassa Pietari vetää tiiltä leikatessaan rälläkällä tekonahkaiseen lipposeensa - ja jalkaansa. Seurauksena terveyskeskusreissu lääkäri-muurari Tuomon kanssa ja tikit. "Kyllä Antti Hyrykin veti uunia tehdessään vähän rälläkällä jalkaansa", kirjailija myöntelee faktaa.
"Se tulee tuhkapesästä. Tutkipa sitä. Siellä syvemmällä taisi mennä valumassaa vähän vikapaikkaan, Pietari sanoi. Niinpä näyttää, Tapani sanoi. - Valu on ytimen puolella ja koskee kuoreen. Onko sinulla piikkaustalttaa... - Saako tätä muurausta vähän purkaa, Tapani sanoi."
Entäs kun hormia piti vähän purkaa? "Rapatessa roiskuu. Joskus keskeneräistä työtä joutuu purkamaan, kun joku pösilö panee laastia väärään paikkaan."
Risto Päkkilä on joutunut purkamaan kerran pätkän valmista piippua, koska uuni ei suostunut vetämään. Näin kävi, kun hän teki uunia aumakattoiseen taloon, joka nousi samaa tahtia kuin uuni. Kun kattotuoli tulikin yllättäen piipun tielle, Päkkilä kavensi piippua nelihormisesta kolmihormiseen. "Olin silloin vielä nuori ja kokematon. Näin pienestä veto voi olla kiinni."
Joskus veto voi olla kiinni savupullosta. Janoisten muurareiden vitseissä savua itsepintaisesti sisään tupruttava uuni alkaakin yht'äkkiä vetää, kun isäntä vain muistaa antaa muurarille harjakaispullon. Veto paranee, kun muurari pudottaa piippuun kiven, joka rikkoo sinne laitetun lasin.
"Heh!" Hyry hymähtää. Hän ei ole koskaan tarvinnut savupulloa. Päkkilä joskus törmää tällaiseen kansanperinteeseen.
"Kerran joku laittoi hormiin roikkumaan pohjastaan rikotun viinapullon. Kun uuniin pantiin tuli, pullo päästi kuulemma kovan ujelluksen."
"Mahtava, hieno uuni", Antti Hyry arvioi tulisijansa esikuvaa, Yli-Iin Hökän talon uunia. Uunia suunnitellessaan Hyry kuvasi tulisijan pitkin ja poikin joka puolelta.
Oululainen työnohjaaja Matti Hökkä kertoo, että hänen sukunsa kotitalon päärakennus on rakennettu 1870-luvulla, ja uunia lämmitettiin satakunta vuotta. Jossain vaiheessa rapatun uunin piippu liikkui niin paljon, että se rikkoontui. Valtava uuni rakennettiin perinteiseen tapaan puupedille.
"Johtuisiko se siitä, että pedin ajateltiin liikkuvan samaan tapaan kuin muun rakennuksen?" Hyry aprikoi.
Iijoen rantatöyräällä oleva 140 vuotta vanha, varsin kohtuullisessa kunnossa oleva hirsinen, mutta ulkoseinältään pystylaudotteinen talo palvelee yhä perikuntaa kesäpaikkana. Rakennuksen toisessa päässä voi yöpyä talvellakin. Kesällä tuvassa pidetään yhä seuroja. "Tuvassa saattaa seuraväkeä olla jopa 100 henkeä."
"Huomatkaa, tässä on samanlainen rako uunin ja seinän välissä kuin minulla", Hyry näyttää. "Ja piisi, uunin nurkan pieni tulisija, on toisessa nurkassa kuin minulla." Ennen vanhaan uunin kyljessä olevassa piisissä pidettiin valkeaa valon vuoksi. Hyry otti uuniinsa mallia myös Hökän uunin nousevasta fasadista, etuosasta.
Kohtuullisessa kunnossa säilyneen uunin etuosassa näkyvät kätevät pellinsulkimet, kattoon ripustetut vivut. Korkean uunin peltejä ei kukaan yltäisi sulkemaan ilman apulaitteita.
"Voi, että sinä selostit kirjassasi vintin portaat tarkasti", Matti Hökkä kehaisee Hyryä. "Lukiessa tuntui, että portailta putoaa. Minua pelotti lapsena tosissaan nousta portaita. Ovat ne niin jyrkät. Varsinkin ylämutkan jälkeen oli hankala astua eteenpäin."
Siis totta, ei fiktiota. Eteisestä ullakolle nousevat portaat ovat juuri niin jyrkät kuin kirjassa kerrotaan.
Hökän talon pihalta löytyy yksi episodi Iijoen valjastamisen historiasta, sillä pengerrys katkeaa yht'äkkiä talon kohdalla. Voimayhtiön suunnitelmien mukaan penger olisi halkaissut Hökän vanhan päärakennuksen. "Mutta ei. Hökkäläiset eivät tehneet yhtiön kanssa sopimusta. Nimismies keskeytti kaivamisen. Ja siinä se on vielä tänäkin päivänä", Hökkä hykertelee.
Komeauuninen Niemelän talo sijaitsee nimensä mukaisesti kauniilla niemellä Iijoen rannalla Yli-Iissä. Vanhan talon päärakennus paljastaa, että kyse ei ole mistään torpasta. Jossain vaiheessa pirtti toimi kirkkonakin.
"Nyt pojat puhutaan vakavamielisesti", Hyry heittää, sillä jo huonoon kuntoon päässeen suuren pirtin seinältä tuijottavat tulijoita ja uunia vakavat Svinhufvudin, Mannerheimin ja Kallion kuvat.
Valtavan suuren uunin sisustan erikoisuus on, että sen takaseinä lähtee kaartumaan puolipallonmukaisesti. "Mielenkiintoista. Ehkä näin on tehty koon vuoksi. Uunia on siten pystytty helpommin tukemaan rakennettaessa", muurari Risto Päkkilä miettii. "Poskihormit menevät tästä, savu lähtee tästä", miehet keskustelevat uunin rakenteesta.
"Hei, katon rajassa olevat koristeet eivät olekaan tiiltä vaan puuta", toinen huomaa. Varmaan lisätty jälkikäteen.
"Aili-tätini kertoi, että hän ryömi pikkutyttönä uuniin kääntelemään sen takaosassa kuivuvia talkkunaksia", Niemelän isäntä, maanviljelijä Heikki Niemelä muistelee. Totta, uuniin sopii pieni ihminen hyvin ryömimään.
"Miksei isompikin? Olen useasti työntynyt uunin sisälle vanhoja tulisijoja entisöidessäni", Päkkilä kehuu. "Siksipä sinä et ole kasvattanut tuota mahareppua", Hyry vastaa.
Hän arvelee, että uunin on muurannut sama muurari kuin Hökän uunin. Asia jää ratkaisematta, sillä kummankaan uunin tekijästä ei ole tietoa. "Vanhoissa uuneissa näkyvät yleensä tekijän sormenjäljet", lukuisia uuneja entisöinyt Päkkilä kertoo. "Etenkin fasadit ovat jokaisella omanlaisiaan."
"Eikö tällaista komeaa rakennusta ja uunia voisi entisöidä?" Hyry kysyy Niemelältä. "Täysin mahdotonta. Se tulisi aivan liian kalliiksi."
"Entä olisiko Brysselistä päin saatavilla rahaa tällaisiin? Ainakin Ruotsissa on monia vanhoja rakennuksia entisöity", Hyry kertoo. "On sääli, että tällainen katoaa."
Ainakin yksi taitava muurari löytyisi entisöimään uuneja: Risto Päkkilä - kahden tuhannen uunin mies, joka kylläkin on jo valmistunut rakennusinsinööriksi.
Muutenkin uunit kiinnostavat Hyryä. Kuivaniemen kesäpaikastakin niitä löytyy kolmin kappalein. Uuneja tarvitaan - aina.
"Minä yllätyin, kun Teknillisen korkeakoulun kirjastosta löysin, kun joku oli tutkinut leivinuunin fysiikkaa, laminaarisia ja pyörteisiä virtauksia ja muita ja millaista sen virtauksen täytyy olla, että se olisi mahdollisimman laminaarista... huomasin, että siellä on paljon yhtymäkohtia hengitysteitten ominaisuuksiin, että niitä oli niin paljon, että yllätyin....Samanlaisia luonnonlakeja ne noudattaa nuo virtaukset nenässä ja keuhkoputkissa ja leivinuunissa ja savupiipussa."
Aika näyttää myös sen, muuraako Hyry joskus seitsemännen uuninsa. Ei se olisi mikään ihme.
