Jos ihmiskunta tuhoutuu, se ei johdu tietämättömyydestä vaan siitä, että tiesimme tarpeeksi emmekä silti toimineet.
Elämme ajassa, jossa tiedämme enemmän kuin koskaan aiemmin ilmastonmuutoksesta, luontokadosta ja planeetan rajoista. Silti käyttäydymme kuin aikaa olisi loputtomasti. Kehitystä mitataan talouskasvulla, ei elinkelpoisuudella. Talous, valta ja rajat ovat muuttuneet itseisarvoiksi, vaikka ne ovat vain ihmisen rakentamia sopimuksia – luonto ei tunne niistä yhtäkään.
Ajattelen tätä usein vertauskuvan kautta: entä jos ihmiskunta saisi ulkopuolisen viestin? Ei uhkauksena, ei käskynä, vaan peilinä. Viestin, joka ei syyttäisi, vaan olettaisi, että olemme riittävän älykkäitä näkemään itse, mitä olemme tekemässä.
Sellainen viesti muistuttaisi, että planeettamme on nuori. Se ei olisi ongelma. Ongelma olisi se, miten kohtelemme tätä nuoruutta. Että älykkyys ilman ymmärrystä on vaarallista – kuin tuli kuivassa metsässä. Että sademetsät eivät ole raaka-ainetta vaan keuhkot, meret eivät ole kaatopaikkoja ja ilmakehä ei ole rajaton.
Ulkopuolinen katsoja näkisi nopeasti sen, minkä me usein sivuutamme: kun elämän perusta horjuu, raha, valta ja rajat menettävät merkityksensä. Historia – ja luonto – ovat toistuvasti osoittaneet tämän. Silti käyttäydymme kuin poikkeus koskisi juuri meitä.
Tällainen viesti ei lupaisi pelastusta. Se ei myöskään ennustaisi tuhoa. Se vain toteaisi, että aikaa on vielä – vähän, mutta riittävästi. Ja että todellinen kehitys ei synny hallinnasta, vaan kuuntelemisesta. Kaikkea elävää kohtaan.
Lopulta vastuu jäisi sinne, minne sen kuuluukin jäädä: meille. Emme tarvitse uutta teknologiaa ymmärtääksemme tilanteen vakavuuden. Tarvitsemme rohkeutta myöntää, että älykkyys ei auta, jos emme suostu näkemään seurauksia.
Tämä ei ole scifiä, vaan todellisuutta, joka odottaa vastaustamme.
Jouni Aro
Muhos