Ismo Alangon edellinen Minä ja pojat -albumi kypsyi kotioloissa, vähän kuin arjen lomassa. "Nyt vaihteeksi juhlatilanteessa", yrittää Alanko ja vakavoituu taustoittamaan tuoretta Ruuhkainen taivas -levyä.
Ruuhkainen taivas on jatkumoa Hallanvaara-levyn jälkeisen prosessille, jolloin Alangolla syntyi muutaman taiteellisemman vuoden jälkeen taas polte päästä rokkaamaan kitarabändin kanssa. Hallanvaaran jousin ja puhaltimin koristelluista lauluista muokattiin keikkaversioita, joissa kitarat hoitivat puhallin- ja jousisovitukset.
Ratkaisu tuntu toimivalta ja mielenkiintoiselta.
"Jatkoin ajatusta tällä levyllä. Funtsasin ja eläydyin siihen, minkälaista musiikkia haluaisin kuulla tältä bändiltä. Näin mielessäni kuvia ja kuulin ääniä. Sitten kirjoitin ylös teesit, että näistä pidetään kiinni", sanoo Alanko.
Tarvittiin muutama kuukausi musiikin fiilistelyä kellarin yksinäisyydessä - siis sitä mitä myös säveltämiseksi kutsutaan. Määrätietoisen tiettyyn mielikuvaan ja päämäärään pyrkimisen tuloksena syntynyt Ruuhkainen taivas soi jossain progea, etnoa ja suomalaiskansallisia sävyjä musiikissaan nivovan taide-Ismon ja edellisen levyn rokki-Ismon välimaastossa.
"Periaatteessa kyllä, biisit ovat jotain sieltä väliltä. Ajatuksena oli sitkeät linjat: biisit menevät ja etenevät uusiin paikkoihin. Niissä ei ole semmoista perusrockkappaleiden palikkamaisuutta."
Lauluntekijöiden tarinoista on turha vetää liian suoria viittauksia heidän omaan elämäänsä, mutta tummavireisen Ruuhkaisen taivaan jälkipoltoissa herää väistämättä kysymys, onko alakulo käynyt Alangolla vieraana?
"Heh, kuuntelin levyä itsekin, että onpas pojalla synkät mietteet. Alakuloa ollut, mutta myös paljon iloa. Ehkä olen kuitenkin niin sanotulta taiteilijaluonteeltani sellainen, että kirjoitan mieluummin siitä alakulosta, sillä se inspiroi minua enemmän musiikintekijänä."
Melankolisuus vaatii tekemään jotain, etsimään valon pilkahdusta tunnelin päästä, sanoo Alanko. Musisoimalla ja kirjoittamisella voi luoda kauneutta ja selkeyttä mollitunnelmiin.
"Aika klassinen tilanne. En sitten tiedä, onko se erityisen suomalainen, mutta saman olen kuullut monelta muultakin lauluntekijältä."
Pilkettä silmäkulmassa Ismo Alangon kappaleissa on ollut aina, niin nytkin. Melkoisen hillitön Savolainen Tiibetissä -ralli kurkottaa Tiibetin vuorille, josta laulun hahmo hakee tiloja nuorille. Alanko kuvaa tyyppiä vanhan liiton hipiksi tai kenties pikkurikolliseksi, elämäntaiteilijaksi, jollaisia näkee maailmalla, kylien baareissa, pikkukaupunkien elämässä ylipäätään.
"Ehkä nuorempana jopa ihailin tällaisia maailmanmatkaajia, oman elämänsä sankareita, joilla oli tarjottavana paljon näennäisfilosofiaa. Sittemmin monen tällaisen henkilön elämä on muuttunut traagiseksi."
Parinkymmenen studioalbumillisen verran lauluja kirjoittanut Alanko suhtautuu tyynesti rooliinsa kokeneena rocknimenä, jonka uudet albumit kyllä huomioidaan, mutta asema bisneksen kuumimpana kukkona taitaa olla takanapäin.
"Minun 25. albumini ei varman ole rocklehtien kannalta niin järisyttävä kuin jonkin uuden artistin toinen levy. Lehtien täytyy löytää uusia kasvoja, muutenhan ne kuolevat pystyyn. Se on luonnonlaki, joka ei ole riippuvainen siitä, kuinka hyviä levyni ovat. Eikä se ole niin vakavaa. Olen varmasti saanut oman osani huomiosta."