Liikenteessä tehtävät itsemurhat tuntuvat melkein kuuluvan kuuluisaan "mistä ei voi puhua, siitä täytyy vaieta" -kategoriaan. Kaikki tietävät, että niitä tehdään, mutta niistä ei pidetä kovin suurta melua. Syykin on selvä: pelätään, että puhuminen lisää niiden määrää.
Asiasta on kuitenkin olemassa virallisiakin tutkimuksia. Niistä käy ilmi, että liikenneitsemurhien määrä on kasvanut 1970-luvulta lähtien.
Virallisen arvion mukaan liikenneitsemurhien osuus kuolemankolareista on noin kuusi prosenttia, mutta ns. pöytäkirjan ulkopuolella kuolonkolareiden tutkijalautakunnissa pitkään mukana olleet pitävät todellista lukua huomattavasti suurempana.
Hurjimman minulle kerrotun epävirallisen arvion mukaan todellinen määrä lähestyy 15:tä prosenttia.
Kun liikenteessä kuolleiden kokonaismäärä on viime vuosina vakiintunut noin 300:een, kuuden prosentin osuus siitä on 18 kuollutta. Jos tuo epävirallinen arvio pitää paikkaansa, puhutaankin jo 45:stä kuolleesta.
Ongelmana niin viranomaisilla kuin tutkijoillakin on, että liikenteen itsemurhaa on usein vaikea todistaa. Jäähyväiskirjeitä ei aina jätetä, jotta esimerkiksi perhe ei menettäisi vakuutusetuja. Osa taas tehdään hetken mielijohteesta, rajun tunnekuohun vallassa, joten tapahtuma tulee täytenä yllätyksenä jopa läheisille.
Useimmiten päin toista ajoneuvoa ajaa tahallaan mies, naisia on vain 15 prosenttia. Tavallisesti kuljettaja valitsee törmäyksen kohteeksi rekan tai linja-auton. Osa taas ohjaa auton päin kallioleikkausta tai siltapalkkia.
Eniten itsemurhia liikenteessä tekevät nuoret, 24--34-vuotiaat miehet. Alkoholin vaikutuksen alaisina tekohetkellä on noin kolmasosa kuljettajista.
Syyt liikenteessä tehtäviin itsemurhiin ovat hyvin samankaltaiset kuin itsemurhille yleensäkin. Sille altistavat muun muassa avioero tai sen uhka, leskeksi jääminen, masennus, alkoholiongelmat, skitsofrenia, mielialahäiriöt ja tuntemus elämän ajautumisesta umpikujaan.
Liikenneitsemurha poikkeaa muista siinä, että tapahtumaan vedetään mukaan sivullinen osapuoli. Arvioiden mukaan jopa joka viides raskaan liikenteen kuolonkolari on itsemurha. Eniten itsemurhat koettelevatkin rekkojen ja junien kuljettajia, joista useille tilanne voi aiheuttaa vakavia henkisiä oireita.
Myös pelkästään tapahtumapaikan ohi ajava voi ahdistua ja sitä todennäköisemmin, mitä enemmän hän joutuu osalliseksi tapahtumaan tai sen auttamistöihin.
Pahimmillaan itsemurhatilanteisiin joutuminen voi johtaa kuljettajan työkyvyn heikkenemiseen ja yksittäisissä tapauksissa jopa työkyvyn menetykseen.
Juuri tähän murhenäytelmään osallisiksi tahtomattaan vedettyjen ihmisten vuoksi liikenteen itsemurhista on syytä puhua.
Esimerkiksi VR:llä kaikki onnettomuustilanteissa mukana olleet junahenkilökunnan jäsenet käyvät terveystarkastuksessa, jossa onnettomuustilanne käydään läpi sekä arvioidaan työkyky ja mahdollinen hoidon tarve.
Myös raskaan kuljetuskaluston kuljettajille on tarjolla ainakin auttava puhelin, jonka kautta he voivat purkaa tilanteen aiheuttama ahdistusta.
Liikenteen itsemurhia ei Suomessa tilastoida erikseen, vaan ne kirjataan yhteen muiden onnettomuuksien kanssa.
Kun onnettomuustilastointia ollaan uusimassa, olisi syytä miettiä, pitäisikö ainakin varmat tapaukset karsia pois tilastosta, jolla todistellaan milloin liikenneturvallisuuden paranemista, milloin heikkenemistä. Muun muassa Irlannissa toimitaan näin.
Lisää tietoa ongelmasta pitäisi myös tulla saataville lähiaikoina, sillä Kansanterveyslaitos on jo vuodesta 2008 lähtien tutkinut liikenteessä tehtyjen itsemurhien taustoja ja vaikutuksia silminnäkijöihin.