Huili nyt, seuraavat 18 vuotta eivät anna siihen mahdollisuutta”, ”Nauttikaa nyt, kun vietätte viimeisiä hetkiä kahdestaan”.
Ennen ensimmäisen lapsen syntymää korvaan kuiskuteltiin jos minkälaista neuvoa ja vinkkiä. Peloteltiin olemattomilla yöunilla ja rahanmenolla.
Eräs perustavanlaatuinen varoitus jäi kuitenkin kuulematta. Kukaan ei varoittanut, kuinka rakas siitä omasta lapsesta tulee. Sikäli hassua, koska se rakkaus on mullistanut elämän enemmän kuin mitkään valvotut yöt.
Kukaan ei kertonut, miltä tuntuu, kun työpäivän päätteeksi tulen kotiin, ja lapset juoksevat riemunkiljahdusten kera halaamaan.
Kukaan ei kertonut, miten suurta ylpeyttä koen, kun lapsi oppii ottamaan itse vauhtia keinussa. Kukaan ei kertonut, että kävisin joka ilta lastenhuoneessa ihastelemassa nukkuvia lapsiani. Samalla kun vedän myttyyn mennyttä peittoa paremmin päälle, varmistan, että lapset hengittävät.
Kukaan ei kertonut, että lapseni aistivat, jos olen pahalla tuulella, ja vanhemman lapsen esittämä kysymys ”Miten minä saisin sinulle hymyn?” saa minut vielä lakoamaan henkisesti polvilleni.
Äitienpäivän (samoin kuin isänpäivän) viettoa on ryhdytty viime vuosina kritisoimaan yhä kuuluvammin. Tilalle on ehdoteltu läheisenpäivää, jota nykyisin vietetäänkin monissa päiväkodeissa äitienpäivän ja isänpäivän ohella.
Minua ei haittaisi, vaikka äitienpäivästä luovuttaisiin. Koen kuitenkin, että juhlapäivä ei nimestään huolimatta ole äitejä varten, vaan lapsia, jotka nauttivat suunnattomasti, kun pääsevät tekemään aamupalan ja ojentamaan salaa askarrellun kortin.
Luotan siihen, että kasvatusalan ammattilaiset osaavat hoitaa nykyisin korttitehtailun päiväkodissa ja kouluissa niin, ettei kenenkään tarvitse kokea jäävänsä ulkopuolelle.
Lapset ovat myös viisaita. Heidän kanssaan voi keskustella vaikeistakin asioista, ja äitienpäivä saa merkitä myös muistoja ja ikävää.